ÄITI JA HUORA (1973)

Léaud tulkitsee Jean Eaustachen tärkeimmässä eepoksessa uuden aallon ja vuoden 1968 jälkeisen ilmapiirin tuntoja. Iloinen optimismi ja riehakkuus ovat korvaantuneet kadut kastelevalla katkeruudella, ja päähenkilö Alexandre vaeltelee sekä Pariisin kahviloissa että kahden naisen välillä. Intensiivisestä ja tuskallisesta kolmiodraamasta kukaan ei selviä ilman haavoja.

***

”Silloin kun lakkaan kärsimästä, olen muuttunut joksikin toiseksi” – ”Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin sattuma” – ”Puhuisin mielelläni muiden sanoin. Vapauden täytyy olla juuri sitä” – ”Toukokuussa kokonainen kahvila itki. Se oli kaunista. Kyynelkaasupommi oli räjähtänyt… Ikkuna todellisuuteen avautui” – ”En tee mitään, annan ajan tehdä sen” – ”Maailman pelastavat lapset, sotilaat…ja hullut”.

Näin viehättävästi, narsistisesti, tuskallisesti, loputtomasti järkeilee Äidin ja huoran Alexandre suurimman osan aikaa yli kolme- ja puolituntisessa elokuvassa, siirtyen Deux Magots -kahvilasta viereiseen Floreen, harmahtavan Pariisin kaduilta muiden ihmisten asuntoihin. Vaikka puheliaisuus ja pakkomielteinen tunnustuksellinen sävy ovat keskeisiä elokuvan tunnelmalle ja menetelmälle, tämä monumentaalinen eepos psyyken ja tunteiden vankilasta onnistuu itsepäisesti ja paradoksaalisesti osumaan kaiken aikaa hermoon. Elokuva herättää henkiin uuden aallon muistumia, miljöitä ja sielunmaisemia – jolloin Léaud oli Antoine Doinel tai Maskuliini feminiinin Paul – ja tekee näistä nuoruuden unelmista katkeraa tuhkaa, maalaa esiin freskon erään sukupolven ”tunteiden kasvatuksesta”, sen sukupolven joka menetti illuusionsa vuoden 1968 jälkeen.

Tutun ja kuluneen kolmioasetelman puitteissa nämä nuoret pariisilaiset Alexandre, Marie ja Veronika viettelevät, haavoittavat ja repivät rikki toisiaan. Heidän poseerauksistaan ja petoksistaan, intohimon haihtuvista purkauksista kasvaa sydäntä raastava tuhon psykodraama. Ja vaikka nämä ihmiset ovat ”nykyaikaisia”, ”vapaamielisiä” ja älykkäitä ja varovat järjestämästä ”sellaisia kohtauksia kuin huonoissa elokuvissa tapahtuu”, heidän tunteensa eivät viime kädessä ole vapaita, vaan yhä alttiina noiden huonojen elokuvien yksinkertaisille, kuluneille tunteille: mustasukkaisuudelle, loukkauksille, hysterialle, turvallisuuden kaipuulle. Tämän elokuvan rakkaudet ovat vaarallisia kaikille osapuolille, ne tuntuvat nousevan persoonallisuuden pimeistä syövereistä ja jäävät selittämättömiksi henkilöille itselleenkin. Kovin monet elokuvantekijät eivät halua, pysty tai uskalla seurata ihmisiä tällaisen tuskan ja epätoivon läpi. Cocteau teki sen kevyesti ja tyylitellen hirveissä vanhemmissa, Bergman on tehnyt sen monissa elokuvissaan, Truffaut on yrittänyt sitä.

Kun tämä tunteiden seikkailu on lopussa, elokuvan nimi on saanut katkeran ironisen merkityksen. ”Äitihahmo” -Marie ja ”huorahahmo” -Veronika eivät ominaisuuksiltaan eroa toisistaan. Heissä kummassakin ruumiillistuu maskuliininen ihanne naisesta äitinä ja huorana samalla kertaa. Alexandre on pudonnut omaan ansaansa viedessään läpi rajoittuneita näkemyksiään omasta seksuaalisesta identiteetistään.

– Jonathan Rosenbaumin (Sight & Sound, Winter 1974–75), Ernest Callenbachin (Film Quarterly, Summer 1974) ja muiden lähteiden mukaan