OHUKAINEN JA PAKSUKAINEN: KOHTI VAPAUTTA (1927-29)
Ohukainen ja Paksukainen ovat kaltereiden takana elokuvassa Toiset sata vuotta ja päästävät tuhovoimansa valloilleen Joulukuusikauppiaissa. Näytös huipentuu hengästyttävään Oi ihana vapaus -elokuvaan, jonka alun pakokohtausta ovat siteeranneet myös Coenin veljekset (Voi veljet, missä lienet). Oi ihana vapaus -elokuvassa keikutaan huikean pilvenpiirtäjän rakenteilla painovoimaa uhmaten.
***
The Second 100 Years / The Second Hundred Years / [Toiset sata vuotta] / [De andra hundra åren]
Leo McCarey tuli F. Richard Jonesin jälkeen tuottajaksi Hal Roachin studiolle vuonna 1927. Samana vuonna McCarey päätti, että Stan Laurelista ja Oliver Hardysta pitäisi tulla koomikkopari. Yhteistyössä Laurelin kanssa McCarey suunnitteli duon formaatin, ja McCarey sai käsikirjoituskrediitin (story) vuoteen 1930 asti, mikä on saattanut olla myös hänen työsopimukseensa kuuluva kohta. Ohjaajana McCarey oli elokuvissa We Faw Down, Liberty ja Wrong Again. McCarey kehitteli monet Ohukainen ja Paksukainen -komedioiden toistuvista piirteistä, kuten ”silmä silmästä” -teeman (Two Tars, Big Business). Leon lähdettyä studiolta hänen veljensä Raymond McCarey työskenteli studiolla, myös Ohukaisen ja Paksukaisen kanssa (Scram! ja Suruttomat sotapojat).
Ensimmäisessä elokuvassaan koomikkoparina Ohukainen ja Paksukainen ovat vankilassa. Aika kuluu vuoroin kivilouhoksella, vuoroin pakoyrityksissä. Viimein he keksivät naamioitua maalareiksi, ja epäluuloisen poliisin silmäkulmien alla he maalaavat todisteeksi kaiken mitä tarjolla on, mukaanlukien auton, näyteikkunan ja neidon takapuolen. Kun maa alkaa polttaa, Stan ja Ollie hyppäävät ohikulkevaan limusiiniin ja nakkaavat ulos sen matkustajat ilman vaatteitaan. Sitten he tajuavat olevansa kahden ranskalaisen VIP-vieraan tamineissa matkalla tarkastamaan vankilaa, josta he ovat juuri paenneet. Juhlallisella vastaanotolla Ohukaisen ja Paksukaisen sosiaalisten taitojen vajavaisuus ei vielä paljasta heitä. Mutta sellien tarkastuskierroksella heidät kyllä tunnistavat paitsi omat vankitoverit myös aidot ranskalaiset kunniavieraat, jotka ovat päätyneet telkien taakse ”säädyttömän pukeutumisen” vuoksi.
Toiset sata vuotta oli Laurelin ja Hardyn ensimmäinen virallinen elokuva koomikkoparina. He olivat esiintyneet yhdessä kymmenissä elokuvissa aiemminkin, mutta tämä oli ensimmäinen, joka oli suunniteltu heille duona. Jo avauselokuvassa tärkeimmät palat ovat kohdallaan. Pientä hapuilua on vain yksityiskohdissa, kuten hahmojen nimissä. Tässä he ovat Little Goofy ja Big Goofy; myöhemmin yksinkertaisesti Stan ja Ollie. Suomeen vakiintuivat nimet Ohukainen ja Paksukainen, Ruotsiin Helan och Halvan, Saksaan Dick und Doof, jne.
– Lähteenä Glenn Mitchell: The Laurel & Hardy Encyclopedia (Lontoo: B.T. Batsford, 1995)
Big Business [Joulukuusikauppiaat] / [Svindlande affärer]
Esipuheessaan Laurel & Hardy -kirjaansa brittikriitikko Charles Barr ehdottaa, että Joulukuusikauppiaat olisi hyvä valinta elokuvaksi, jonka voisi esittää Venuksen asukkaille.
”Laurelin ja Hardyn alkuvoimaisuus (’elementality’) tekee vaikeaksi kirjoittaa heistä vaikuttamatta mahtipontiselta, latistamatta sovinnaisiksi kaavoiksi jotakin, mikä on luovuttamattomasti kokonaista. Kriitikko huomaa olevansa samassa asemassa kuin Joulukuusikauppiaiden poliisi. Tämä seuraa muistio kädessä sotaa, jossa ovat vastakkain yhtäältä James Finlayson ja toisaalta Laurel ja Hardy. Finlayson tuhoaa järjestelmällisesti kaverusten autoa samalla kun he tuhoavat hänen taloaan. Yleensä toimivia osapuolia on yksi kerrallaan. Ensimmäinen osapuoli tarkkailee tilannetta viileän kiinnostuneena, yrittämättä sekaantua, samalla kun toinen tekee tuhojaan. Mitä voi raportoida tuollaisesta tilanteesta, joka on sekä hirvittävän epärealistinen että psykologisesti syvällinen? Epäsuhta on hämmästyttävä. Yhtäällä on riitapukareiden toiminta ja toisaalla poliisin toimimattomuus, josta näemme väliin leikattuja otoksia. Yhtäällä on riidan osapuolten vääjäämätön eteneminen, toisaalla poliisin satunnaiset pakkoliikkeiset muistiinpanot; aivan kuin jokin riitelijöiden tuhoisista teoista olisi muita järkyttävämpi. Muistion avulla ei voi saada tilannetta hallintaan, eikä poliisi saa otetta tilanteeseen myöskään sitten, kun hän viimein puuttuu siihen. Viittilöidessään selityksiään poliisille Laurel ja Hardy purskahtavat itkuun. Kyyneleistä saavat tartunnan myös Finlayson, poliisi ja tapahtuman silminnäkijät. Kun kaikki ovat nyt näin täysin rinnoin mukana yhteisessä surussa epäsosiaalisesta tapahtumasta, Hardy tönäisee Laurelia, ja molemmat purskahtavat nauruun. Poliisi huomaa sen ja aloittaa takaa-ajon. Sikari, jonka Laurel on ojentanut Finlaysonille rauhan vertauskuvana, räjähtää. Kyynelet, nauru ja viha tarjotaan niiden puhtaimmassa muodossa, ja elokuva on monen muun asian lisäksi suoranainen dokumentti niistä. Mikä elokuva olisikaan paremmin sopiva Venuksen asukkaille säilytettäväksi?”
– Charles Barrin mukaan (Laurel & Hardy. Lontoo: Studio Vista. Movie Paperbacks, 1967)
Liberty [Vapaus] / [Friheten]
Charles Barr korostaa kirjassaan, miten huolellinen rakenne Laurelin ja Hardyn elokuvissa on. Hänen esimerkkielokuvansa on Vapaus, jonka moni mainitsi vuoden 2005 Pordenonen mykkäelokuvafestivaalilla ”maailman hauskimpana komediana”.
”Vaikka Vapauden juonitiivistelmä voi luettuna kuulostaa epäuskottavalta, katsottuna elokuva tuntuu vääjäämättömältä. Monella tapaa Laurelia ja Hardya voikin pitää Alfred Hitchcockin vastineena komedian alalla. Moni erikoinen kuva tai tilanne ammentaa voimaa siitä, että se on juurtunut niin syvälle tavallisuuteen. Uskottavuus tällä tasolla on pätevä kriteeri Laurelille ja Hardylle, toisin kuin Marx-veljeksille tai Frank Tashlinille. He itsessään ovat niin tavallisia, että heissä on vastaavuutta Hitchcockin ’jokamieshahmoihin’. Ellei heidän maailmansa toimisi tavallisten syyn ja seurauksen sääntöjen mukaisesti, tolkuttomat tilanteet, joihin he joutuvat, menettäisivät kauneutensa.
Vapaudessa ei tapahdu mitään mikä ei olisi täysin loogista. Vankikarkurit Stan ja Ollie nousevat pakoautoon. Kovassa kiireessä he vaihtavat ylleen siviilivaatteet. Siksi heille tulee ylleen väärät housut, mutta sen huomatessaan he ovat jo kiiruhtaneet pois autosta, ja heidän on keksittävä tapa vaihtaa housut keskellä kaupunkia. Kaverukset yllätetään noloissa tilanteissa, jotka ovat hienosti vaihtelevia. Kalakaupan takakujalla Stan horjahtaa laatikkoa vasten, ja housuihin putoaa rapu. Koska housut ovat liian isot, rapu jää aluksi huomaamatta. Se ilmaisee itsensä vasta levyliikkeen kohdalla. Jokainen puraisu nytkähdyttää Stania, mistä seuraa kasvavaa tuhoa James Finlaysonin levyaarteita kohtaan. Kun kaikkea muuta on jo yritetty, ei ole ihme, että kaverukset hakeutuvat rauhalliselta näyttävälle rakennustyömaalle. Todellisuudessa siellä tarjoaa yksityisyyttä kuitenkin vain hissi. Ollie nojautuu vahingossa sen painiketta vasten, ja hissi nostaa kaverukset pilvenpiirtäjän rakennustyömaan huipulle. Äimistyneenä Ollie kiinnittää oikeat housut jalkaansa vasta perillä huipulla. On tyypillistä kaveruksille, (a) että heidän on astuttava ulos hissistä nähdäkseen missä he oikein ovat, (b) että sen todettuaan he kiiruhtavat takaisin hissille (joka on taas painettu alempaan kerrokseen) ja (c) että heidän huomatessaan tikkaat he eivät malta odottaa hissiä vaan lähtevät tasapainottelemaan telineillä tikkaita kohti. Koska Ollie on juuri saanut housunsa päälle, on luonnollista, että hän nyt vasta saa tuta ravun puraisun. Koko pilvenpiirtäjäkohtaus on loistava. Sen ajoitus on veitsenterävää, mutta se on myös niin aidolta tuntuva, että huimauksen tunne välittyy suoraan. Voi tuskin liioitella sellaisen rakenteen merkitystä, joka saa jakson tuntumaan yhtä uskottavalta ja normaalilta kuin neorealistisen aiheen.
Vapaus on erityisen puhdas esimerkki rakenteen voimasta Laurelin ja Hardyn elokuvissa. Se etenee hyvin suoraviivaisesti, eikä siinä ole paljoakaan Ohukaisen ja Paksukaisen välistä koomista peliä. Ensikatsomalla katsoja ei tiedosta rakenteen huolellisuutta enempää kuin taukojen ajoituksen tarkkuuttakaan. Molemmat toimivat ammattilaisuuden ’näkymättömällä’ tasolla.”
– Charles Barrin mukaan (Laurel & Hardy. Lontoo: Studio Vista. Movie Paperbacks, 1967) AA 18.2.2009