Kielletty-novellin elokuvaversio vie tapahtumat Clive Barkerin synnyinseudulta Liverpoolista Chicagoon. Pelätty aavekostaja Candyman oli tarun mukaan lahjakas musta taiteilija, joka joutui lynkkaajien uhriksi. Graffiteja tutkiva antropologi (Virginia Madsen) tajuaa, että urbaanilegendassa on perää. Bernard Rosen tehokasta tulkintaa säestää pakahduttava Philip Glassin musiikki. Kokeile ihmeessä, uskallatko lausua Candymanin nimen elokuvan jälkeen peilin edessä.

***

Candyman perustuu Clive Barkerin vuoden 1985 novelliin Kielletty, joka ilmestyi Veren kirjat -teossarjan viidennessä osassa (suom. Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä, Jalava 1993). Koukkukätisen aavemurhaajan urbaanilegendaa selvittävä kertomus sijoittui brittikirjailijan synnyinseudulle Liverpooliin. Barker on muistellut saaneensa vaikutteita isoäidiltään, joka oli kertonut hänelle varoittavaa tarinaa pikkupoikien sukuelimiä silpovasta koukkumiehestä.

Elokuvaversion ohjasi ja käsikirjoitti englantilainen Bernard Rose, joka oli saanut mainetta lastenelokuvan aineksia ja psykologista kauhua yhdistävällä Paperhouse-draamalla. 1990-luvun alussa Barker ja hänen tarinamaailmansa olivat suurelta osin muuttaneet Amerikkaan. Chicagon kaupunkimaisema ja kolkot slummit inspiroivat Rosea. Elokuvasovituksesta tuli suosittu ja kiitetty saavutus, jonka ympärille kehkeytyi vahvasti afroamerikkalainen mytologia. Candyman-elokuvia on tehty toistaiseksi neljä kappaletta.

Wikipedia määrittelee Candymanin litanialla ”American gothic supernatural black horror film” ja taustoittaa, että kehittelyvaiheessa elokuvan etnisten kauhuelementtien pelättiin herättävän närkästystä. Bernard Rosen mukaan tuottajat tilasivat konsultointia NAACP-yhdistyksen (National Association for the Advancement of Colored People) edustajilta. ”Kun he olivat lukeneet käsikirjoituksen, he kysyivät minulta, mihin koko tapaamista edes tarvitaan, kun tämähän on vain hyvää viihdettä. Argumentti oli, että miksi musta näyttelijä ei voisi esittää kummitusta. Miksi musta ei saisi olla Freddy Krueger tai Hannibal Lecter? Olisi todella kieroutunutta väittää, että ei saa. Tämä on kauhuelokuva.”

Philip Glassin säveltämä elokuva esitettiin Helsingissä Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla syksyllä 1993. ”Candyman on eeppisiin mittoihin yltävä urbaani kauhutarina, joka reväyttää valkokankaalle modernin yhteiskunnan perustavimmat pelot ja painostavimmat painajaiset”, Matti Paunio maalaili festivaalikatalogin tekstissään. ”Virginia Madsenin esittämä Helen Lyle valmistelee väitöskirjaa antropologiasta. Chicagolaisessa getossa tapahtuneen epätavallisen raakalaismaisen murhan jälkeen Helenille kerrotaan, että murhaaja on myyttinen Candyman, lahjakas musta taiteilija, joka sai tuta valkoisen mallinsa isän vihan; roistojoukon surmatyön viimeisteli vihainen ampiaislauma. Nyt Candyman etsii kostouhreja Chicagosta, Helen lähtee tutkimaan myyttiä slummiin, ja parin väärän johtolangan jälkeen kohtaa itsensä Candymanin. (- -) Kunniamaininta sille, joka uskaltaa elokuvan jälkeen peilin edessä lausua: Candyman, Candyman, Candyman…”

Candyman ei saanut Suomessa teatterilevitystä, mutta pääsi Jerker A. Erikssonin elokuussa 1993 tarkastamana videolevitykseen K16-ikärajalla ilman leikkauksia. Alkuperäisteos oli suomennettu samoihin aikoihin. Rosen elokuva on intensiivisempi kuin monet K18-ikärajan saaneet teokset, mutta sosiologinen näkökulma ja yleinen tasokkuus saattoivat suojata sitä sensuuritoimilta. Kenties ratkaisuun vaikutti myös Barkerin nimen vakiintuminen suomenkielisillä kirjamarkkinoilla. Valtion elokuvatarkastamon linjauksista kertoo jotain, että Dracula- ja Frankenstein-elokuvia ilmaantui Suomessa valkokankaalle vasta 1970-luvulla, jolloin isot kustantamot tarttuivat Bram Stokerin ja Mary Shelleyn romaaneihin. Ei välttämättä ollut samantekevää, että Manaaja oli suomennettu ja Carrie ei, kun toisen elokuvaversio sallittiin ja toisen kiellettiin.

– Lauri Lehtinen 18.10.2024