KAKSI NAISTA (1960)

Sophia Lorenin kansainvälinen läpimurtorooli, josta hän voitti parhaan naisnäyttelijän Oscar-palkinnon. Alberto Moravian romaaniin perustavassa tarinassa leskeksi jäänyt Cesira pakenee yhdessä tyttärensä kanssa liittoutuneiden pommittaessa Roomaa. Matkalla kohti Cesiran synnyinkylää he kohtaavat sodan riipaisevia kauhukuvia.

***

De Sican ja Zavattinin tiet erosivat elokuvan Il tetto jälkeen. Zavattini yritti Meksikossa saada käyntiin suunnitelmaansa ”Mexico mio”, De Sica taas hyväksyi näyttelijäntehtäviä, usein mitä keskinkertaisimpia, joita hänelle aina on runsaasti tarjolla, epäilemättä yhtä paljon henkilökohtaisesta välttämättömyydestä kuin toiminnan tarpeesta. Henri Agel on tässä yhteydessä oikeutetusti nostanut esiin Wellesin ja ennen kaikkea Stroheimin tapaukset: heillähän luovan elokuvanteon ehtyminen tapahtui hieman samalla tavalla ja samoista syistä.

Heidän ensimmäinen yhteinen elokuvansa viiden vuoden tauon jälkeen oli Kaksi naista, joka aiheensa puolesta sijoittuu neorealismin aikakauteen, mutta jossa ei enää ole sen etiikkaa, ei sen tyyliä eikä totuutta. Kyseessä on tarina naisesta, joka lähtee Roomasta kesän 1943 traagisina päivinä paetakseen kotikyläänsä. Päinvastoin kuin ennen, juoni on rakennettu dramaattisesti ja tähtinäyttelijöiden tulkitsemien henkilöiden elämänkohtalot kertautuvat seikkailussa, jonka traagiset ja hauskat piirteet on taitavasti käytetty hyväksi. Joka tapauksessa De Sica on kaukana tiettyjen teostensa pelkistyneisyydestä, Milanon ihmeen vapautuneisuudesta tai Napolin kullan salaisesta intensiteetistä.

Raymond Barkan on kiinnostavassa tutkielmassaan kiinnittänyt huomiota elokuvan ansioihin ja korostaa sen rohkeaa ajankuvaa: ”Kukaan ei ole saanut meitä katsomaan yhtä syvälle Mussolinin Italian poliittiseen ja yhteiskunnalliseen hajaannukseen. Ennen kaikkea elokuvasta välittyy koskettava ja tuskainen näkemys sodan kauhuista. Sota ei tässä elokuvassa rajoitu murhiin ja talojen tuhoamiseen, vaan se alentaa ihmisen sielun, saa hänestä esiin mitä itsekkäimpiä ja vaistonvaraisimpia reaktioita. Tämän elokuvan italialaiset välittävät hyvin vähän sen yhteiskunnallisen järjestelmän luonteesta joka seuraa sodan jälkeen. Voittivatpa sodan liittoutuneet tai saksalaiset, nämä ihmiset pyytävät vain päästä kotiinsa ja ryhtyä työhönsä. Tämän kaaoksen ja brutaalin väkivaltaisuuden keskellä kukaan ei ole enempää eikä vähempää kuin on: joskus sankarillinen ja jalomielinen, mutta useimmiten alistunut, opportunistinen tai välinpitämätön, kiinnostunut ennen kaikkea oman nahkansa pelastamisesta ja välittömistä tarpeistaan.”

Varmastikaan Kaksi naista ei ole arvoton elokuva. Muutamat jaksot ovat traagisessa julmuudessaan sodanvastaisia todistuskappaleita, yhtä viiltäviä sekä voittajien että voitettujen kannalta. Mutta elokuvan ansiot, ja vielä enemmän sen heikkoudet, ovat kaukana siitä hienovaraisuudesta ja raikkaudesta, mitä kerran rakastimme De Sican elokuvissa.

– Pierre Leprohon (teoksesta Vittorio De Sica, 1966)