MASKULIINI FEMINIINI (1966)

Nuoren Paulin elämän keskipiste on rakkaus, ja hän luulee löytäneensä sen tavatessaan laulajan urasta haaveilevan, oman proustilaisen Madeleinensa. Léaud toi useisiin Godardin elokuviin (Belmondiin verrattuna) viatonta romanttisuutta. Godardille tyypilliseen tapaan poliittinen tietoisuus ja Vietnamin sodan vastustaminen kietoutuvat kirjallisuuteen ja kahvilakulttuuriin, jossa voi vilahtaa myös Brigitte Bardot.

***

”Huomaan, että voimme kontrolloida ajatuksiamme, mikä ei merkitse mitään, mutta emme tunteitamme, mikä merkitsee kaikkea… Menimme usein elokuviin. Kangas syttyi ja me värisimme. Mutta useammin Madeleine ja minä olimme pettyneitä. Kuvat olivat ikääntyneitä, ne lepattivat. Ja Marilyn Monroe oli vanhentunut kauheasti. Se teki meidät surullisiksi. Se ei ollut elokuvaa, josta olimme uneksineet. Tämä ei ollut sitä totaalista elokuvaa, jota kukin meistä oli kantanut sisässään, elokuvaa, jota halusimme tehdä, tai jota salaisemmin vielä halusimme elää.”

– Jean-Pierre Léaudin sisäinen monologi elokuvassa Maskuliini feminiini

”Koskaan ei kaksi katsetta yhdessä…” Näin alkaa teksti, jota Paul kirjoittaa muistikirjaansa Maskuliini feminiinin ensimmäisessä kuvassa, istuessaan kahvilan pöydässä. Sitten leikataan Madeleineen, joka on juuri astunut sisään ja valtaa kuvan keskustan. Paul on aivan ruudun nurkassa. Katsojat voivat vain arvata hänen läsnäolonsa profiilin ääriviivoista oikealla.

Mihin Godard tähtää? Onko hänen uudella kuvaajallaan Willy Kurantilla vaikeuksia sijoittaa kameransa ja saada näyttelijä polttopisteeseen? Tuskin. Godardin kompositio on täysin tahallinen. Maskuliini feminiini toimii kahdella tasolla. Se on kunnianhimoinen sosiaalinen reportaasi ja toisaalta tutkielma yksilöistä – muutamista ranskalasista teini-ikäisistä talvella 1965. Nämä kaksi tasoa ei voi yhtyä. Godard kutsuu meidät katsoman ”kuvan ulkopuolelle”. Paul ja Madeleine ovat hyvin tietoisia ympäröivästä maailmasta ja Godard käyttää kerrontatekniikkaansa selventääkseen visuaalisesti henkilöidensä tilanteen – ja omamme. Godard esittää ”15 täsmällistä tosiasiaa” ja nämä terävästi havaitut katkelmat eräästä elämäntavasta on nähtävä suhteessa näyttelijöiden ympärillä olemassaolevaan todellisuuteen.

Godard esittelee meille uuden sukupolven, ”Marxin ja Coca-Colan lapset”. Heitä haastatellaan ja he haastattelevat toisiaan ja heidän tunnustuksensa on nähty väkivaltaisen, ajatuksen ja tunteen sekasorrossa elävän maailman taustaa vasten. Godardin talvinen oodi vuodelta 1965 paljastaa haavoittuneen maailman, hyvinvoinnin Pariisin ja Vietnam-mielenosoitukset – Pariisin ennen sotaa. Uhka ja mielettömät väkivallan teot säestävät raportteja näistä nuorista aktivisteista ja kuluttajista sekä heidän vuoropuhelujaan. Paul, Madeleine ja heidän ystävänsä ovat todistajia perhedraamoissa, jotka päättyvät väkivaltaiseen kuolemaan; itsemurha tapahtuu heidän silmiensä edessä. Mies, joka lainaa Paulilta tulitikkuja, kaataa kadunkulmassa bensiiniä päälleen ja sytyttää itsensä tuleen.

Vaikka Paulin ja muiden reaktiot näyttävät pinnalta katsoen osoittavan välinpitämättömyyttä, tunteen ja kiinnostuksen puutetta, Godardin asenne ei ole millään tavoin moniselitteinen. Maskuliini feminiini säteilee yhtä vahvaa epätoivoa kuin Hullu Pierrot, vaikkakin näennäisen kevyet sävyt ovatkin peittämässä tätä tuskaa. Paulin asenne todellisille arvoille perustuvia totuuksia, tunteita, päätöksiä, mutta jossain matkan varrella hän joutuu harhaan huolimatta hyvästä tahdostaan ja herkästä omastatunnostaan. Hän on häviäjä jopa suhteessaan Madeleineen, joka elää elämäänsä kyselemättä. Paul on hellyyttä ja rakkautta etsivä romanttinen sankari, jonka levylle lausumat sanat eivät koskaan tavoita Madeleinea. Tämä taas levyttää laulun rakkaudesta, mutta sen sanat eivät kohdistu Paulille, joka turhaan yrittää herättää tytön huomiota levytysstudion lasiseinän takana. Kun Paul puhuu Madeleinelle sanoilla, jotka ovat täynnä tunnetta, Madeleine puhuu Paulille tunteellisin sanoin, jotka eivät ilmaise mitään. Tämän elokuvan yksinkertaisen, välittömyydessään karkean reportaasipinnan alta puhkeavat eloon tunteet ja suuren atmosfäärit.

– Stig Björkman (teoksesta The Films of Jean-Luc Godard, Movie Paperbacks 1967)