NOSFERATU (1922)

Mestariohjaaja F. W. Murnaun ”kauhun sinfonia” on vampyyrikuvaston klassikko. Se edustaa saksalaista ekspressionismia ja kansankunnan pahaa oloa kauheimmillaan. Bram Stokerin Draculan pohjalta vapaasti sovitetun elokuvan seiniä pitkin hiipivät varjot ja Kreivi Orlokin iljettävä olomuoto saavat ihon edelleen kananlihalle.

***

Englantilainen Bram Stoker kirjoitti viime vuosisadan lopulla vampyyriromaanin Dracula, josta tuli paitsi goottisen kauhukirjallisuuden groteski klassikko, myös eräs kaikkein suosituimpia elokuvan aiheita. Dracula-filmejä on eri puolilla maailmaa eri muunnoksia tehty kymmeniä, jos ei satojakin. Näistä elokuvataiteellisesti arvokkain on F.W. Murnaun vuonna 1922 ohjaama Nosferatu, joka puolestaan on ollut esikuvana Werner Herzogin Nosferatulle, Dracula-muunnelman uusimmalle edustajalle.

Vaikka Nosferatu perustuukin muodollisesti Stokerin romaaniin, ei Herzogin elokuvalla ole paljonkaan tekemistä sen enempää romaanin goottilaisen hengen kuin kerrontatyylinkään kanssa. Sen sijaan se on kaunis kunnianosoitus Murnaun elokuvan ekspressionismille. Herzog on elokuvassaan toistanut kuva kuvalta Murnaun visioita: Klaus Kinskin esittämän Draculan hahmo on identtinen Murnaun vampyyrin Max Schreckin olemuksen kanssa, kerronnan viipyvä, kaikkia shokkitehosteita välttävä tyyli, hallitut kuvarajaukset ja tehokkaat kuvakulmat tietoisesti jäljittelevät Murnaun elokuvaa, ja onpa Herzog luonut muutaman kestoltaan ja suunnittelultaan tarkalleen Murnaulta otettuja yksittäisiä kuviakin. Niinpä Herzogin Nosferatu on, kuten englantilainen Philip Strick on todennut, äänellä ja värillä varustettu versio Murnaun mestariteoksesta.

Tämän Murnaun kunnioitus ei kuitenkaan tee Herzogin elokuvasta vähemmän omintakeista. Päinvastoin, seuraamalla Murnaun yksityiskohtia, mutta muuntamalla kokonaisuutta omaan eksistentialistiseen suuntaansa, Herzog on luonut jälleen kerran täysin persoonallisen teoksen. Hänen omat muunnelmansa ovat nimittäin keskeisesti erilaisia kuin Murnaulla. Legendaarisessa mykkäelokuvassa asetelma on täydellisen pahan hyökkäyksestä ihmisen kimppuun ja hyvän voitosta uhrauksen kautta. Herzogilla ei ole kokonaan hyvää tai pahaa. Hänen Draculansa on traaginen hahmo, kuoleman etsijä, joka kirouksen-omaisesti on tuomittu kiertämään ikuista pimeyden polkua. Hänelle ei ole annettu kuoleman vapauttavaa lahjaa, ja niinpä Dracula mustan sydämensä syvyydessä halajaa kuolemaa. ”On olemassa kuolemaakin pahempi asia. Se on, ettei kuole”, hän valittaa kaunottarelle, joka lopulta pystyy antamaan piinajalleen tämän halajaman kohtalon.

Toinen ratkaiseva ero Murnaun elokuvaan on Herzogin ironinen henki. Murnaun kauhuvisio oli pohjimmiltaan mustanpuhuvan vakava, kun taas Herzog tuo kuvaukseensa runsaasti huumoria. Hänen Draculansa ei ole niinkään kauhistava kuin säälittävä hahmo, ja Herzog jännittävästi antanut hänelle inhimillisiä piirteitä. Hänen Draculansa on intohimoilleen ja seksuaalisille vieteilleen valtaa antava kärsivä hahmo, mikä yllättävästi on lähempänä Stokerin romaanin henkeä kuin Murnaulla. Ja kaikkein nerokkain oivallus on kääntää sankarittaren uhraus päälaelleen. Tämän päätös pelastaa armaansa ja tuhota uhkaajansa kääntyy Herzogin kerronnassa juuri päinvastoin: sankarittaren teko antaa Draculalle juuri sen, mitä hän pohjimmiltaan halajaa ja työntää aviomiehen kohtaloon, joka on kuolemaakin pahempi.

– Markku Tuuli (”Kuolemaa etsimässä”, Katso 20/1979)