Unestaan idean saaneen Altmanin kunnianosoitus Bergmanin Personalle on tekijälleen epätyypillisempi, arvoituksellinen ja psykologinen draama hiljaisessa aavikkokaupungissa asuvista naisista ja häilyvistä identiteeteistä – ”tyhjistä astioista tyhjässä maisemassa”. Altmanin löytö, seitsemässä hänen elokuvassaan näytellyt Shelley Duvall palkittiin roolistaan Cannesissa.

***

”Yritän kurkotella kohti elokuvaa (en usko että ikinä onnistun mutta joku vielä onnistuu), joka on täysin tunneperäinen – ei kertova eikä älyllinen – ja josta katsojat poistuvat osaamatta sanoa siitä yhtään mitään paitsi minkä tuntevat.”

Näin haaveili Robert Altman vuonna 1971 tehdessään westerniään McCabe ja Mrs Miller. Seitsemän elokuvaa myöhemmin näyttää siltä kuin ohjaaja olisi päässyt liki tavoitettaan, puhtaasti emotionaalisen ilmaisun ihannetta. 3 naista näet on Altmanin arvoituksellisin työ, niukoilta tapahtumiltaan hyvinkin selkeä ja havainnollinen, mutta merkitykseltään, kertovalta sisällöltään perin salattu ja ongelmallinen, mystinen elämys.

Keväällä 1976 Altman näki inspiroivan unen: ”Kaksi Texasista kotoisin olevaa nuorta naista, jotka unelmoivat hyvästä elämästä, kohtaavat erämaayhdyskunnassa, asettuvat elämänsä pohjavirtoihin ja kokevat muodonmuutoksen.” Ohjaaja filmaamassa uniaan ei ole ihan harvinaista Euroopassa, missä elokuvataiteilijat ovat halki vuosien voittaneet itselleen tilaisuuksia mahdollisimman persoonalliseen ilmaisuun. Bunuel, Bergman, Fellini, Antonioni ja Bertolucci ovat välistä uppoutuneet syvälle syövereihinsä.

Hollywoodissa ei taatusti suosita elokuvantekijöiden äärimmäistä subjektiivisuutta, omaehtoisia sisäisiä näkemyksiä. Henkilökohtaisimmatkin visiot on pyritty ohjailemaan taattujen elokuvalajien (genre) raameihin. 3 naista tohtii irrottautua genre-elokuvien rajoista, eksyä tutkimattomille seuduille. Altman kehtasi omia eurooppalaisten kulttiohjaajien oikeuden filmata piilotajuntaansa, kenties tapailla jungilaisia arkkityyppejäkin. Tuskin Altmanin kehitys pääsee täysin yllättämään ketään joka on seuraillut ohjaajan vaiheita. Tähänkin asti Altman on työskennellyt vaistojensa varassa, ”piilotajuntansa laidallla” (Pauline Kael), improvisoiden, suuria riskejä ottaen, uskaliaan uhkapelurin lailla. Unimaiset ainekset tihensivät varsinkin elokuvia McCabe ja Mrs. Miller ja Pitkät jäähyväiset.

Miljööt ja tapahtumapaikat 3 naisessa ovat unimaisen pelkistettyjä. Palm Springsin aavikkoalueet Kaliforniassa tarjosivat perusmaaston: Texasista muistuttava maisema on tyhjä ja laakea, etäisten vuorten reunustama. Se on hedelmätöntä autiomaata ainoana haalistuneena kulttuuriperintönään villin lännen aikakirjojen legendat: Wyatt Earp, Dodge City, Santa Fe Trail… Tässä lapsekkaassa ”Disneylandissä” viipyilevät miehet, enimmäkseen nuoria poliiseja, käyttävät aikansa ampumaradalla juopotellen tai pistoolilla paukutellen tai ajellen ympäriinsä moottoripyörällä.

Aavikolla on keitaansa: kuumien terveyslähteiden ympärille rakennettu hauraiden vanhusten kuntoutuslaitos uima-altaineen, ammeineen. Kuolema on täällä jokapäiväinen harmillinen vieras, ja tuon tuosta vanhukset vaipuvat syviin koomatiloihin. Uima-altaat hallitsevat asuinalueitakin. Villin lännen romanttiset muistot pidetään taas mielessä: Purple Sage Apartments olisi kai suomeksi Purppurarinteiden huoneistot – Zane Greyn erään suosikkiromaanin mukaisesti.

Nykyelokuvan juhlituimpien mestarien (Bergman, Antonioni) lailla Altman on valinnut päähenkilöiksi naiset ja jättänyt miehet taka-alalle, tunkeileviksi varjoiksi. Jungilaisessa psykoanalyysissä askaroidaan käsitteelllä ”anima”, piilotajunnan naisolennoitumalla, jossa henkilöityvät miehen psyykeen kaikki naiselliset taipumukset, kuten epämääräisen oikulliset mielialat, profeetalliset aavistukset, alttius irrationaalisuudelle, luonnolle, rakkaudelle, yleensä piilotajunnalle. Unet taiteensa lähtökohdiksi kelpuuttaneet ohjaajat lähestyvät naisten kautta herkimpiä ja syvimpiä sielun alueita. Ingmar Bergmanin huipputyöt Persona, Kuiskauksia ja huutoja sekä Kasvotusten riittänevät todisteiksi.

Altmanin kolme naista ovat Millie, Pinky ja Willis, joista Millie ja Pinky ovat molemmat Texasista ja kummankin oikea nimi on Mildred. Muita elokuvan naisia ovat kaksoset Polly ja Peggy, sekä erottamattomat Alcira ja Doris. Ystävätärten läheinen kontakti on elokuvan miltei ainoa mielekäs ihmissuhde; tämän sukupolven miehistä ei ole rakkauteen. Loppukuvaelmassa tärkein kaksikko vaihtuu kolmikoksi. Millie, Pinky ja Willie ovat eräiden metamorfoosien kautta päätyneet yllättäväksi yhteisöksi, kolmen naisen matriarkaatiksi parodiseen lännen maisemaan – tulevia aikoja oudosti enteilemään? Tylyssä, voitonahneessa, miesten johtamassa maailmassa naisten keskeinen ystävyys on ainoa turvan, lämmön, onnen lähde.

Suhde tosin haavoittuu helposti. Willien aviomies Edgar aiheuttaa traumoja kullekin kolmelle naiselle. Lopussa tästä juopon huorailevasta macho-pellestä, Lännen miehen surkastumasta on päästy eroon: miehen ilmoitetaan saaneen surmansa epäilyttävässä ampumisonnettomuudessa.

Naisiin ja heidän syvyysreaktioihinsa keskittyvässä elokuvassa yhteiskunnallinen ulottuvuus luokkaristiriitoineen väistyy taustalle vaan ei katoa silmistä. Kaiken aikaa saamme havaita miten naisia alistetaan, torjutaan ja käytetään hyväksi niin taloudellisesti kuin seksuaalisesti. Ehkä opimme ymmärtämään naisten käyttäytymistä materiaalisen hyvinvoinnin, henkisen puutteen ja eroottisen kurjuuden itsetiedottomina, monologeja pitävinä, ei-kapinoivina uhreina: syrjityt hylkivät myös toisiaan, keskinäisestä solidaarisuudesta ei juuri näy toivoa. Läheisimmätkään Altmanin naiset – päinvastoin kuin Bergmanilla – eivät kosketa toisiaan (paitsi hämmentävissä poikkeustilanteissa): suhteet eivät suoranaisesti erotisoidu vaan pelkistyvät vallan käyttöön, palautuvat vanhempien ja lasten välisiksi ristiriidoiksi.

Ääritapauksissa elokuvassa valotetaan toive-elämää ja läpinäkyviä sijaistoimintoja (Millie), skitsofreniaa läheneviä, vampyyrimaisia minuuden vaihdoksia (Pinky), vetäytymistä mykkyyteen, synkän pakkomielteiseen luomistyöhön (Willie irvokkaine seinämaalauksineen). Willien maalauksia, jotka täyttävät uima-altaita ja muita laakeita pintoja, Altman käyttää kuten laulullis-äänellisiä numeroita aiemmissa elokuvissaan, päällekkäiskuvioina, jotka toistuessaan häivyttävät tai ainakin vastapainottavat suoraviivaisesti etenevää juonta. Elokuvaan ei pidä suhtautua kylmän loogisesti, Altman tuntuu varoittelevan. Alkukantaista sukupuolten taistelua ilmentävät maalaukset toivottavasti johtavat mielteet henkilöasetelmista pinnan alle, piilotajunnan kerrostumiin, pelkojen ja kauhujen unitienoille. Muutamat kohdat, joissa Willien maalaukset katkaisevat juonen kulun, on mahdollista käsittää unisirpaleiksi: niitä merkataan lainehtivan veden pinnan vihreällä viivalla ja ounastelevalla taustamusiikilla, huilusooloilla. Ylipäätään elokuvasssa tehdään selvähkö ero unen ja valvetodellisuuden välillä. Tajunnan kortteja ei sekoitella läheskään yhtä hankalasti kuin Bunuelin Päiväperhossa, Bergmanin Personassa tai Oshiman Pojassa.

Loppuvaiheessa, Pinkyn painajaisessa kerrataan elokuvan keskeisiä henkilöitä ja muunnellaan sen traumaattisia tilanteita. Ymmärrettävästi itsetuhon aiheet hallitsevat unta, sillä Pinky on aiemmin koettanut hukuttautua uima-altaaseen, mutta myös Willien maalaukset nousevat uhkaavina esille. Kuiskaukset, nyyhkytykset ja naurut säestävät bergmanilaisittain tuskaisia näkymiä. ”Unet eivät voi vahingoittaa”, Millie lohduttaa ystävätärtään ja heittänee vihjeen meille katsojillekin.

3 naista on paradoksaalinen teos. Se on Altmanin vakavin, ”taiteellisin” – Images saattaa kilpailla tittelistä –  ja eurooppalaisin tyylitelmä, uhmaileva itsenäisyyden julistus, lopullinen pesäero Hollywoodin kaavoihin. Toisaalta se on ohjaajansa naisvaltaisin ja epäitsekkäin yritys. Shelley Duvallin tiedetään kirjoittaneen kaikki Millien yksinpuhelut ja valtaosan dialogeista. Elokuva tuntuu rakentuneen pitkälle naisten ehdoilla. Altman on haastanut kollegansa aikuistamaan amerikkalaista elokuvaa.

– Matti Salo (1977)