MILLHOUSE – VALKOINEN KOMEDIA (1971)

Watergate-skandaalista ei ollut vielä tietoakaan, kun presidentti Nixonille langetettiin elokuvallinen tuomio Emile de Antonion satiirisessa dokumenttiklassikossa Millhouse. McCarthysta Vietnamiin ulottuva todistusaineisto piirtää armottoman henkilökuvan ja kattaa kaksi vuosikymmentä yhdysvaltalaista mentaalihistoriaa.

***

Millhouse teki historiaa: poliittinen dokumentti, jonka kaupallinen menestys oli loistava. Samalla teoksen todelliset ulottuvuudet ovat tuskin saaneet riittävää tunnustusta: teos on paitsi dokumentti Nixonista, myös tutkielma tavarasta, sen olemuksesta, tavaran vaihtoon, ostoon ja myyntiin perustuvasta järjestelmästä. De Antonio asettaa hellittämättä kysymyksiä: miten tavara (esimerkkinä liikemiespresidentti Nixon) tuotetaan? Miten se myydään? Miten hän harjoittelee puhetta? Miten esiintymisen rasvaus tapahtuu? Erään poliitikon opportunismi saa täten täsmälliset puitteet. Nixonilainen maailma näytetään kaikilta puoliltaan: poliittinen ura, kulttuurin, huumorin, urheilun ja ajanvietteen särmät. Aineksien limittämisestä syntyy prosessi: Nixon kuoleutuu ihmisenä ja hänen luonteensa esineenä, tavarana, syventyy samassa suhteessa. Tämä ilmenee merkillisenä muuttumattomuutena: Nixon ei tunnu muuttuvan lainkaan kuvauksen kohteena olevien vuosikymmenien aikana. Katsoja seuraa puolentoista tunnin ajan kasvoja, joiden kumisuus, elottomuus, synteettisyys, luonnoton samanlaisuus kutkuttaa aluksi nauruhermoja, mutta tukkii lopulta kurkun kauhusta.

”Yksi vaikeimmin käsiteltäviä asioita on menestynyt limbo, sellainen joka uskoo omaan aktiinsa vuorenvarmasti – joka on niin limbo ja niin hyvä tempuissaan että uskoo niihin. Aivan kuten Houdinin tapatuksessa temppu oli lopulta yhtä kuin mies. Esitys on tullut sinuksi, etkä enää ole oma itsesi. Olemuksen perustassa tapahtuu perustavanlaatuinen muutos.” (de Antonio)

Tämä kasvotutkielma ei ole hetkeäkään satunnainen, vain yhden henkilön epäonnekasta naamaa kartoittava, eikä sillä ole mitään yhteistä sattumanvaraisia vitsejä ja huvittavia ilmeitä metsästävien pintadokumenttien kanssa (jollaisia Nixonista ymmärrettävästi on tehty useita). De Antonion näkökulma kasvojen ja fysionomian rappeutumiseen on samalla kertaa sanojen, kielen, kaiken kulttuurin pelottavasta tasonlaskusta. Millhousen esineistyneet henkilöt puhuvat herkeämättä ”vapaudesta” ja ”vapaasta maailmasta”, joka sekin lopussa esitellään pitkänä tavaraluettelona: Kaukoitään tunkeutuneet amerikkalaiset liikeyritykset.

Elokuvan alaotsake ”Valkoinen komedia” viittaa niihin valkoihoisiin protestanttipiireihin amerikkalaisessa keskiluokassa, joiden oma mies Nixon on; teoksen huumori puolestaan on mustaa, traagiseen sävyttynyttä lajia. De Antonio ei kaihda ”hyvän maun” rajoilla olevia ilmauksia, mutta kärjistää vain saadakseen aihepiiristä esiin olennaisen. Tällaisia vitsejä kertovat poliitikot päättävät Yhdysvaltojen ja maailman kohtaloista. Sitten de Antonio näyttää havainnollisesti heidän todellisuudesta täysin vieraantuneen, yksinkertaisimpia sanoja ja käsitteitä, demokratian ja humanismin vakiintuneita periaatteita alati muotopuolemmaksi runnovan maailmansa. Nixonin lausunnot on valittu tyypillisyytensä vuoksi; ne liittyvät aina kokonaisuuteen ja suurempaan temaattiseen kudokseen, jäsentävät historian aihetta, sen ironioita.

Millhouse päättää de Antonion poliittisen elokuvien sarjan, tutkielman ”amerikkalaisen politiikan teatterista”, jonka aikaisempia osia ovat Välihuomautus (1963), Kiireinen tuomio (1966) ja Sian vuosi (1968). Tämän ihmisiä vilisevän, villeimmästä farssista syvimpään murhenäytelmään ulottuvan kronikan lähin vertauskohde maailmantaiteessa lienee, niin juhlalliselta kuin se kuulostaakin, Shakespearen historiallisten näytelmien sarja.

– Peter von Bagh  (”Elokuvan historia”, 1975)