ERASERHEAD (1977)

Ohjaaja
David Lynch
Henkilöt
Jack Nance, Charlotte Stewart, Allen Joseph
Maa
Yhdysvallat
Tekstitys
suom. tekstit/svenska texter
Kesto
90 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Viiden vuoden aikana kuvattu, myöhäisnäytösten kautta kulttihitiksi noussut debyytti kertoo nuoresta parista, joka saa itkuisen, alati huolenpitoa tarvitsevan ja kynityltä kudosmöykyltä näyttävän ”lapsen”. Unenomaisen tunnelmansa ja väljän rytminsä ansiosta elokuvassa hehkuu useiden tulkintojen ja mustan huumorin maailma.

***

David Lynchin ensimmäinen täyspitkä elokuva Eraserhead on ohjaajansa tematiikan ja lähestymistavan kannalta keskeinen teos, jota vasten hänen myöhempää tuotantoaan mitataan ja jonka kaikuja löytyy kaikista hänen elokuvistaan. Eraserhead luetaan yleensä dokumentaatioksi taiteilijan psyyken “salatuista virroista”, mutta muitakin “virtoja” voi halutessa löytää. Se on tutkijoiden ja kriitikoiden hellimä “mestariteos”, vaikka ponnistaakin eksploitaatioelokuvan hämärältä vyöhykkeeltä. Toisaalta se on yönäytöksissä kulutettu kulttielokuva sanan alkuperäisessä mielessä, vastakulttuurin rituaalivälineenä.

Tarina ei hevin antaudu referoitavaksi, sillä kyseessä ei ole juonielokuva eikä ideaelokuva, vaan unen logiikkaa noudattava audiovisuaalinen trippi. Päähenkilö Henry on valonhehkuiset hiukset pystyssä ankeaa kaupunkierämaata mittaava maan hiljainen. Hän saa kuulla tyttöystävänsä hullunkuriselta perheeltä olevansa pienen lapsen isä. Lapsi on oudosti ääntelevä, vasikan sikiötä muistuttava epämuodostunut hirviö, mutta Henry ottaa vastuun kuten isän tulee, kunnes vapauttaa itsensä biologisesta ja maallisesta taakasta avaamalla lapsen ruumiin. Sen jälkeen Henry matkaa elokuvan varrella väläyksittäin nähtyyn unelmiensa taivaaseen lämpöpatterin taakse, jossa hänen kultatukkainen enkelinsä tanssii valon hehkussa ja aina välillä pieniä matoja (”siittiöitä”) lattialle litistäen.

Eraserhead sijoittuu subjektiivisten näkyjen maailmaan, mutta kulloinkin kuvatusta todellisuuden tasosta ei ole mitään varmuutta. Elokuvaan ei ole kirjoitettu sisään normia, jonka mukaan fiktion tapahtumat voitaisiin tulkita uneksi tai todellisuudeksi, rationaaliseksi tai irrationaaliseksi. Näin Lynch on saatettu nähdä Beckettin ja muiden vuosisatamme absurdistien perinteen jatkajana ja itse elokuva unikokemuksena, jossa katsojasta tulee unennäkijä. Biologiset pakkomielteet sekä taustalla näkyvä (ja kuuluva) jälkiteollinen autiomaa leikkautuvat surrealistiseksi kohtaamiseksi, jonka vertailukohteeksi on löydetty myös sveitsiläisen H.R. Gigerin puoliorgaanisia ja puolimekaanisia olentoja kuvaavat maalaukset. Rinnastukselle antaa tiettyä oikeutusta Gigerin lausunto, jonka mukaan Eraserhead on “yksi suurimmista elokuvista mitä olen nähnyt”.

Eraserheadin maalliset kauhut kytkeytyvät suvunjatkamiseen. Seksuaalisuus näyttäytyy vieraana, perverssillä tavalla lihallisena, sisäisen ja ulkoisen peruuttamattomasti sekoittavana tabuna. Arkisestakin ympäristöstä Lynch kaivaa esiin outoa ilmaa, outoja näkyjä ja yksityiskohtia. “Pidän ajatuksesta, että kaikessa on pinta joka kätkee alleen paljon muuta”, Lynch on sanonut. “Joku ihminen saattaa näyttää terveeltä, mutta sisällä kypsyy koko joukko sairauksia: siellä vaanii kaikenlaisia pimeitä, kieroja asioita.”

– Kari Salmisen (“Viestejä pimeältä puolelta – David Lynchin kamerasiveltimen jäljet”, Elävän kuvan vuosikirja 1991) mukaan