VIATTOMUUDEN AIKA (1993)

The Age of Innocence/Oskuldens tid
Ohjaaja
Martin Scorsese
Henkilöt
Daniel Day-Lewis, Michelle Pfeiffer, Winona Ryder, Geraldine Chaplin
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
133 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
pohjautuu Edith Whartonin romaaniin "The Age of Innocence"
Ikäraja

Scorsesen tuotannon hienovaraisimman elokuvan puvut, korut ja lavastus siirtävät katsojan käsinkosketeltavasti aikaan, jonne hillittyjen melodraamojen mestarin Edith Whartonin romaanit sijoittuvat. Viittaukset musiikkiin ja maalaustaiteeseen luovat jokaisessa kuvassa tietoisuuden 1800-luvun lopun amerikkalaisesta belle époquesta. Elokuva nostaa hattua myös Viscontin pukudraamoille.

***

Edith Wharton (1862-1937) voitti vuonna 1921 ensimmäisenä naisena kautta aikojen arvostetun Pulitzer-palkinnon. Wharton, omaa sukuaan Edith Newbold Jones, oli vauraan ja arvostetun new­yorkilaisperheen ainoa tytär. Hänen kasvatuksensa seuraili aikansa ankaria sosiaalisia kuvioita, minkä vuoksi jo nuorena puhjennutta kirjoitusharrastusta ei perheen taholta millään tavoin rohkaistu. Päinvastoin, kirjoittamista pidettiin nuorelle neidolle täysin sopimattomana käytöksenä. Painostuksen alla nuori Edith taipui vanhempiensa tahtoon palatakseen kirjoittamisen pariin vasta 29-vuotiaana. Avioliitto Teddy Whartonin kanssa vuonna 1885 oli onneton, ja se päättyi lopulta eroon. Konservatiivisesta kasvatuksestaan huolimatta Edith Whartonin elämästä muodostui kaikkea muuta kuin konventionaalinen; avioeronsa jälkeen hän muutti Eurooppaan, matkusteli paljon yksin, kirjoitti ja tutustui aikansa intellektuelleihin kuten Henry James, Sinclair Lewis ja Theodore Roosevelt. Wharton asettui asumaan Ranskaan, jonka valtio sittemmin myönsi kirjailijalle kunniamerkin ensimmäisen maailmansodan aikana suoritetusta pakolaistyöstä.

Whartonin kirjailijanura oli huomattavan hedelmällinen käsittäen yli 40 teosta, joukossaan sekä romaaneja että novelleja. 1920 ilmestynyt Viattomuuden aika (The Age of Innocence) kuvaa 1870-luvun omahyväisiä newyorkilaisseurapiirejä ja tukahdutettua rakkautta. 1980-luvulla sekä teos että Wharton itse kokivat renessanssin. Martin Scorsesen innostus tuoda viime vuosisadan lopun pukudraama valkokankaalle lisäsi kiinnostusta entisestään. Scorsesen aihevalintaa on ihmetelty: miten amerikanitalialaisten siirtolaisten ymmärtäjä tulikaan tarttuneeksi yläluokkaiseen rakkaustarinaan, jossa muoto ja muodollisuus ovat kahlitsemattomia tunteita tärkeämpiä?

Viattomuuden aika on vastaanotettu ristiriitaisesti, mutta lopputuloksen eleganttia ja kaunista kudelmaa tuskin kukaan on kyennyt kieltämään. Scorsesen äärimmäisen sivistynyttä elokuvaa on syytetty onttoudesta, mutta toisaalta koko kertomuksen ytimenä on tukahtuneisuus, spontaanisuuden kieltäminen ja sisäinen kuolema. Elokuvan yksittäisiä kuvia, näkymiä tanssiaisista 13 ruokalajin illallisineen ja täydellisine astiastoineen ahmii aluksi jo ihan tapahistorian tuntemuksen vuoksi, mutta kun päähenkilöiden väliset jännitteet vähä vähältä paljastuvat, muuttuvat loisteliaat puvut ja puitteet inhimillisyyden ja välittömyyden mausoleumiksi. Erinomaisilla näyttelijöillä varustettu Viattomuuden aika koskettaa, tai oikeammin järkyttää, katkeransuloisesti.

OH 1.6.1999, tekijätiedot päivitti AA