PÄIVÄ PAINUU MAILLEEN (1992)

The Long Day Closes/Dagen lider mot sitt slut
Ohjaaja
Terence Davies
Henkilöt
Marjorie Yates, Leigh McCormack, Anthony Watson
Maa
Iso-Britannia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
85 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Suurten tunteiden lisäksi Terence Davies oli teknisesti taitava ohjaaja, joka päätti kameraliikkeet ja musiikkikappaleet jo käsikirjoitusvaiheessa. Tarkkanäköisesti nuoren pojan pyhätöistä (koulu, kirkko ja elokuvateatteri) kertova elokuva kätkee sisälleen hillityn taidokkaita jaksoja, joissa Davies liu’uttaa katsojan muistipalatsinsa huoneesta toiseen.

***

Terence Davies (1945-2023), yksi arvostetuimmista 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alkupuoliskon brittiläisistä elokuvantekijöistä ohjasi uransa aikana kymmenen täyspitkää elokuvaa. Päivä painuu mailleen, vuoden 1992 ohjaustyö elää ja hengittää muiden Daviesin teosten tavoin interiööreissä, elokuvan kuvatuissa sisätiloissa. Kun Bud (Leigh McCormack), elokuvan 12-vuotias päähenkilö kuvataan ulkona, on kokemus täynnä kärsimystä. Budin elämä sitä vastoin avautuu elämyksellisenä kotona vanhempien sisarustensa ja rakkaan äitinsä (Marjorie Yates) kanssa, kirkossa ja elokuvateatterin pimeydessä ja lumoavassa ilmapiirissä. Davies esittää elokuvassaan nämä tilat tyytyväisyyden sekä turvallisuuden tyyssijoina ja varastoina, vaikkakaan ei täysin ongelmattomina.

Daviesin omaa elämää on mahdotonta erottaa hänen taiteestaan. Lyhytelokuvatrilogian (1976-1983) ja hänen ensimmäisen mestariteoksensa Rakkaat muistot (1988) jälkeen Päivä painuu mailleen laajentaa Daviesin tutkimusmatkaa omaan lapsuuteensa. Davies herättää henkiin Liverpoolin ajan ja miljöön sekä Kensington Streetin perheen kodin. Päivä painuu mailleen noudattaa tunnelogiikkaa yhdistäen epälineaarisia, impressionistisia lapsuusmuistoja. Davies näyttää Budin seisomassa alas hiilikellariin johtavilla ulkoportailla. Bud tarttuu kattokaiteeseen ja keinuu. Kyseessä on siirtymähetki lapsuuden ja nuoruuden välillä. Debbie Reynolds, Joseph Pevneyn elokuvan Tammy ja suuri maailma (1957) tähti laulaa taustalla tunnusmelodiaa. Kameran seuratessa oikealta vasemmalle, yksi sisätila sulautuu toiseen. Se leijuu ensin elokuvateatterin yläpuolella, jossa yleisöä valaisee projektorin tähtipöly, sitten synkän kirkon seurakunnan ylitse ja lopulta poikien luokkahuoneen yli. Lopussa Davies palaa takaisin kodin ympäristöön.

Tässä tiivistyy koko Budin maaailma: kuka Bud on ja kuka hänestä on tulossa, ilmaistaan tässä järjestyksessä samoin kuin ehdotus, että hänen on kuljettava näiden sisätilojen läpi löytääkseen itsensä. Daviesilla on intohimoinen suhde klassisiin Hollywood-elokuviin ja musikaaleihin, mikä ei jää tässä epäselväksi. ”Saanko mennä elokuviin”, ovat ensimmäiset sanat, jotka Bud ilmaisee äidilleen. Päivä painuu mailleen -elokuvan ensimmäisistä henkäyksistä lähtien Davies tekee luomuksestaan loputtoman rehevän, hurmioituneen spektaakkelin, jossa eskapismin ja ilon hetket vuorottelevat. Elokuva on Budin pelastus ja se antoi Daviesille uran. Budin suhteet kouluun, kirkkoon ja erityisesti kotiin ovat paljon monimutkaisempia. Vaikka perheen koti antaa turvapaikan, on se lisäksi henkilökohtaisten konfliktien paikka.

Ohjaaja on usein puhunut perheestä sekä pyhäkkönä että kirouksena, kaiken ihanan ja kauhean lähteenä elämässämme. Kerronta keskittyy Budin kodin vaatimattomaan ilmapiiriin, sen läheisyyteen ja sen antamaan hengähdykseen. Bud saa nautintoa erityisen paljon sisarensa Helenin eli Titchin (Ayse Owens) ja hänen ystäviensä kanssa käydyistä keskusteluista, kun he laittavat kynsilakkaa ja hajuvettä ennen lähtöä ulos. Budin syvä rakkaus hänen äitiään kohtaan koetaan hänen laulaessa hänelle tai sänkyyn tuotavan kaakaon muodossa. Myös jouluillallinen on tärkeä perheen välinen kohtaus.

Davies näyttää Budin marginaalissa, ikään kuin elämän tarkkailijana ja katsojana. Hän on ulkopuolinen, yksin, kun hänen vanhemmat sisarensa lähtevät ulos ja ovat näin osallisina maailmaa. Bud poseeraa jatkuvasti ikkunoilla katsellen ihmisiä ja elämää etäältä. Hänen rakastettu äitinsä sekä naapurit juhlivat Guy Fawkes Nightia ja veljet kokevat kukoistavia romansseja. Muut elävät niin kutsuttua normaalia elämää, kun hän on heräämässä homoseksuaalisuuteensa. Tämä korostuu jo kohtauksessa, jossa Bud katselee komeaa, paidatonta muuraria, joka työskentelee naapuritalossa. Bud oppii hermostuneena, että ulkotiloissa avautuvat valtavat mahdollisuudet itsensä löytämiseen, kuitenkin hän kykenee ottamaan vain alustavia askelia niitä kohti. Toivoa on olemassa, mutta pitkän päivän auringon laskiessa tulevaisuus on vielä Budille avoimena.

–  Joanna Di Mattian (Senses of Cinema) mukaan Joona Hautaniemi 21.3.2024