Kolmen kokopitkän tie-elokuvan sarjan aloitus oli Wendersin tietoinen pyrkimys tehdä jotain leimallisesti omaäänistä. Bogdanovichin Paper Moonin ja Chaplinin poikaan verratussa elokuvassa toimittaja-valokuvaaja Phillip päätyy vastoin tahtoaan pikku-Alicen (ilmeikäs 9-vuotias Yella Rottländer) kanssa etsimään tytön isoäitiä. Viipyilevät mustavalkokuvat ovat mestarikuvaaja Robby Müllerin varhainen taidonnäyte. Musiikkina kuullaan Can-yhtyettä.

***

Wendersin esikoiselokuvan (Maalivahdin rangaistuspotkun pelko) tavoin Alice in den Städten on kuvaus vieraantumisesta tai siitä mitä hän nimittää ”arkipäivän skitsofreniaksi”. Saksalainen lehtimies on tekemässä reportaasia Yhdysvalloissa: hän kerää valokuvia, mutta ei pysty kirjoittamaan, sillä hänen mukaansa amerikkalainen maisema on pelkkiä kuvia ja merkkejä. Motellihuoneessa hän rikkoo television, koska se ”on epäinhimillinen, ei yksin mainoskatkojen vuoksi, vaan siksi että kaikki siinä on mainosta, joka ylistää asioiden nykyistä tilaa”. Juuri ennen paluutaan saksaan hän tapaa New Yorkissa saksalaisen naisen, joka uskoo hänelle 10-vuotiaan tyttärensä Alicen. Kun Amsterdamin lentokentältä ei tytölle löydy vastaanottajaa, alkaa odysseia pitkin Saksaa tytön isoäidin etsimiseksi.

Miehelle matka on hänen oman minuutensa etsintää: hän näppäilee kaiken aikaa kuvia kamerallaan, kiinnittää filminauhalle sen mitä on hänen ympärillään löytääkseen oman itsensä ääriviivat. Wenders keskittyy kuvaamaan miehen suhdetta maailmaan, Alicen toimiessa välittäjänä näiden kahden kesken. Bogdanovichin Paperikuu (1973) on miltei väistämätön vertailukohde tarinansa yhtäläisyyden vuoksi, mutta kahden elokuvan ero on ero tunteen ja tunteellisuuden välillä. Kun Alice in den Städten lataa tunteen, Paperikuu heittäytyy tunteelliseksi.

Tietysti tässä Alicen ja hänen oppaansa harharetkessä on annos Lewis Carrollia ja hänen Aliceaan ihmemaassa. Ja tietysti kyseessä on ”filmihullun” ohjaajan teos kaikkine sisäpiirin viitteineen ja kunnianosoituksineen yhtä hyvin kuin osoitus elokuvan maagisesta voimasta. Wenders ei yritä esittää elokuvan unenomaisuutta, unen tasot ovat sisäistetysti läsnä. Filmihulluuskaan ei ole ulkoista keikailua, vaan itse hahmotuksen ydintä: matka, unelma, hiljaisuus, yö – mustavalkoiset kuvat siltana filmihullujen kaipaamaan menneisyyteen. Alice in den Städten on tosiaan matka, ”trippi”, elokuvahuumausaineen käyttäjille.

Matkan äidin luo, takaisin kohtuun; kun äiti on löytynyt, se merkitsee matkan, ”rajaseutuelämän”, elokuvallisen unelman loppua. Mies istuu junassa ja lukee lehdestä uutisen John Fordin kuolemasta. Kamera nousee ja paljastaa kolkon ja avaran maiseman, jossa juna kiitää alhaalla kuin John Fordin lännenkuvien vankkurit. Tämä saattaisi olla ylistys tai valitusvirsi; tai ehkä se ei ole mitään, vain maisema jonka juna sattuu ohittamaan.

– Marcel Martinin (Ecran 60, juillet 1977), Tom Milnen (Monthly Film Bulletin, October 1975) ja muiden lähteiden mukaan