SÄRKYNEET SYLEILYT (2009)

Takaumien myötä avautuva kertomus elokuvanteosta osoittaa, että tekoprosessi voi usein sisältää suurempaa draamaa kuin valkokankaalla nähtävä tuote. Särkyneet syleilyt (Los abrazos rotos, 2009) kertoo sokean tuottajan, päänäyttelijän ja ohjaajan välisestä kolmiodraamasta, jota tuottaja kertoo katkeilevien muistipätkien kautta.

***

RAKKAUDENTUNNUSTUS

Elokuvalla on tärkeä sija kaikissa elokuvissani. En kuitenkaan ole oppilas, joka palvoo edeltäjiään. En tee elokuvia muiden tyylillä. Kun elokuvassani esiintyy ohjaaja tai elokuva, kyseessä on jotakin aktiivisempaa kuin kunnianosoitus tai silmänisku katsojalle.

Voisin antaa monta esimerkkiä. Kun Carmen Maura dubbaa Johnny Guitaria elokuvassa Naisia hermoromahduksen partaalla, se ei ole kunnianosoitus Joan Crawfordille tai Sterling Haydenille eikä edes Nicholas Raylle, yhdelle minulle läheisimmistä ohjaajista. Käytän Rayn upeaa, sydäntäsärkevää rakkauskohtausta (”Valehtele minulle ja kerro, että rakastat minua vielä niin kuin minä rakastan sinua”) korostaakseni päähenkilöni yksinäisyyttä ja hylätyksi jäämisen tunnetta. Joskus minulle paras tapa välittää henkilön tunteita on tehdä se toisen elokuvan kautta, käyttäen sanoja, joita toinen käsikirjoittaja on kirjoittanut ennen minua.

Korkeissa koroissa Marisa Paredes, äiti ja tähti, on kauhuissaan eikä voi ymmärtää, miksi hänen tyttärensä (Victoria Abril) on syyttänyt itseään julkisesti (juontamassaan tv-uutisohjelmassa) aviomiehensä murhasta; mies oli myös hänen äitinsä rakastaja. Selittääkseen mitä hän on tuntenut äitiään kohtaan pienenä tyttönä Victoria kertoo hänelle Syyssonaatista. Liv Ullmann on saanut vieraakseen äitinsä, kuuluisan pianistin, ja tytär soittaa hänelle pianoa miellyttääkseen ja kunnioittaakseen tätä. Äiti (Ingrid Bergman) kiittää innottomasti ja näyttää sitten, miten kappale kuuluisi soittaa. Tämä on suurin nöyryytys, minkä äiti voi osoittaa pienelle, mitättömälle tyttärelleen. Voisin sanoa, että kyseessä on kunnianosoitus Bergmanille, joka on yksi viidestä avainohjaajastani, mutta asia ei ole niin. Victoria Abril tunnustaa, että hän ei ottanut syytä miehensä murhasta vain suojellaakseen äitiään, todellista murhaajaa, vaan saadakseen hänen huomionsa osakseen. Kertoakseen miten paljon hän rakastaa äitiään.

Särkyneissä syleilyissä hyödynnän Rossellinin Matka Italiassa -elokuvan läpinäkyvää yksinkertaisuutta osoittaakseni, millainen vaikutus Lena-Penélopeen on Pompejissa 2000 vuotta sitten kuoliaaksi palaneen pariskunnan löytämisellä. Ensi kertaa teen näin suoran rakkaudentunnustuksen elokuvalle – en vain tietylle jaksolle vaan elokuvalle yleensä: sen materiaaleille, ihmisille, jotka antavat kaikkensa valokeilan ympärillä, näyttelijöille, leikkaajille, kertojille, käsikirjoittajille, valkokankaille, jotka heijastavat juonittelujen ja tunteiden kuvia. Elokuville sellaisina kuin ne tehtiin sillä hetkellä kun ne kuvattiin. Alalle, josta voi ansaita toimeentulonsa mutta joka ei ole pelkkä ammatti vaan myös järjetöntä intohimoa.

– Pedro Almodóvar (Los abrazos rotos, lehdistötiedote, Cannes 2009) AA 28.12.2017