Nuori ja kokematon herra Smith nimitetään äkillisesti kuolleen poliitikon tilalle Yhdysvaltain senaattiin. Poliittinen koneisto uhkaa nielaista viattoman Smithin, mutta nähdessään asioiden todellisen laidan hän ryhtyy taistelemaan korruptiota vastaan. Capran elokuva on huikea draama kansalaisvelvollisuudesta ja yksilön vaikuttamismahdollisuuksista. Stewart henkilöityi rooliin niin vahvasti, että se muodostui isoksi osaksi hänen tähti-imagoaan.

***

Lapsena Sisiliasta Yhdysvaltoihin emigroitunut Frank Capra teki 1930-luvulla sarjan mestariteoksia, joissa amerikkalainen populismi sai täysimmän, intoutuneimman ja puhtaimman ilmauksensa. Hänen lahjakkuutensa viittasi alun perin komediaan: hän oli luomassa Harrt Langdonin parhaita töitä ja roolihahmoa ja pamautti teoksella Tapahtuipa eräänä yönä (1934) ns. screwball-komedian valtakauden lähtölaukauksen. Mr. Deeds tulee kaupunkiin (1936) avasi yhtenäisen sarjan, jonka luonteenpiirteitä ovat hyväntahtoinen julistuksellisuus, optimismi, läpikotainen idealismi, omatoimisuuden, hyvien naapurisuhteiden, yksinkertaisen maalaisetiikan ja ihmisten yhtäläisten mahdollisuuksien korostaminen, suurliike-elämän, poliittisten koneistojen ja varsinkin tunkeilevan keskushallinnon sekä intellektuellien vastustaminen, toistuvat viittaukset populistisen ajattelun suuriin keulakuviin: Lincoln, Grant, Washington, Jefferson. Vastakkain ovat alituisesti kaupunki ja maaseutu, sanat ja teot, tekopyhyys ja rehellisyys, kulttuurin monimutkaiset kuviot ja naiivi alkuvoimaisuus, kulttuuri ja luonto, pinnallisuus ja todellisuus… Capran sympatioiden ollessa aina jälkimmäisen tekijän puolella.

Sankarityypit toistuvat. Yksi on kovapintainen, ovela, olennaisesti kaupunkilainen tyyppi. Toinen perustyyppi taas on kotoisin maalta, avuton, ylirehellinen, sinisilmäinen, alkuperäiset populistiset ihanteet kaiken aikaa sydämenasianaan ja kielenpäässä (Gary Cooper Mr. Deedsinä, James Stewart Mr. Smithinä). Ja pohjimmiltaan nämä hahmot ovat kuitenkin sama: sydän kultaa, sentimentaalisia, olennaisesti Hyviä Ihmisiä. Kaupungin viidakkojen kovettamien ja kyynisiksi valamien ihmisten pingottuneet kasvot heltyvät heidän joutuessaan vastatusten Capran sankarien todellisen hyvyyden ja viattomuuden kanssa – niiden arvojen, joiden he ja katsojatkin uskoivat jo hävinneen maailmasta ja jotka sitten Capran omissakin elokuvissa 40-luvulta lähtien näyttivät yhä enemmän aikansa ulkopuolella olevilta. Capran parhaat ominaisuudet – yksinkertaisuus, siekailematon sentimentaalisuus – ovat samalla luonnollisesti hänen rajoituksiaan. Luokkayhteiskunnan ristiriidat pelkistyvät hyvien ja pahojen ihmisten ristiriitaan, joka sekin on hoidettavissa nasevalla puheenvuorolla tai osuvalla pilalla.

Toisaalta Capran 30-luvun jännitteet ovat todellisia ja olennaisia. ”Alkuperäiset” amerikkalaisuuden ideaalit saavat niissä selkeän, ”uskovaisen” dramatisoinnin viimeisiä kertoja todella intensiivisesti. 30-luvun todellisuus ja sen katastrofaaliset perusristiriidat suodattuvat Capran elokuvista yllättävän suoraan, ja paljastukset esim. lehdistön, suurpääoman ja poliitikkojen korruptiosta ovat sellaisia perusasioiden kuviointeja, että monet radikaalit myöhemmät paljastajat jäävät toiseksi. Näin esim. teoksessa Mr. Smith lähtee Washingtoniin, jossa iskevät vastakkain viaton ja lapsekas nuori senaattori ja toisaalta koko kokenut senaatti ja lahkomattomaksi luultu ”vapaa” lehdistö. Nuori Smith voittaa tietenkin ja James Stewartin lähes vuorokauden kestävä puheenvuoro demokratian olemuksesta on suurinta, luottavaisinta Capraa. ”Hyvyydestä, yksinkertaisuudesta ja pyyteettömyydestä tulee Capran käsissä taistelevia ominaisuuksia”, kirjoitti Graham Greene. Kuitenkin elokuvat ovat pureutuneet perusristiriitoihin perusteellisuudella, jota optimistinen lopetus ei muuksi muuta, ja esitelleet samalla kymmeniä yhteiskunnan muokkaamia hahmoja – tutkielmia, joiden huolta tavallisten ihmisten kasvoista Greene vertasi neuvostoelokuvan vastaaviin: ”Huolestuneita poliittisia kasvoja, Grub Streetin kasvoja, voitonhaluisia sosiaalisia kasvoja ja kasvoja, joita ei voi sanoiksi selittää.”

– Peter von Baghin Elokuvan historiasta (1975)