Alun perin kahdeksantuntinen monumentaalinen eepos rakkaudesta, kohtalosta ja koneiden ajasta on yksi elokuvahistorian peruskivistä. Gance loi La Rouessa elokuvallisen muodon, joka innoitti useita modernismin taiteilijoita ja samalla kosketti traagisella tarinallaan. Pitkään vain typistettynä versiona saatavilla ollut teos nähdään nyt loistokkaana seitsemän tunnin restauraationa.

4K restoration by the Fondation Jérôme Seydoux-Pathé, in collaboration with the Cinémathèque française and Cinémathèque suisse, with support from the CNC. Restoration worked directed by François Ede at L’immagine ritrovata (Bologna, Paris).

***

Gance aloitti La roue’n kuvaukset 1919, pian sen jälkeen kun oli saanut valmiiksi elokuvansa J’accuse. Gance eli syvän henkilökohtaisen ahdistuksen aikaa, työt pitkittyivät; elokuva tuli maksamaan kaksi ja puoli miljoonaa frangia ja pääsi ensi-iltaansa huhtikuussa 1923. Elokuvan virityksen luo Victor Hugolta peräisin oleva, kärsimystä ja kohtalonomaisuutta henkivä motto: ”Luominen on Suuri Pyörä, joka ei liiku murskaamatta jotakuta”. Tätä avausta seuraa kuvan ja toiminnan visuaalinen sinfonia, joka syystäkin on koettu käänteentekevänä.

Harva elokuva on vaikuttanut yhtä paljon kuin La roue. ”On olemassa elokuvaa ennen ja jälkeen La rouen kuten on olemassa maalaustaidetta ennen ja jälkeen Picasson”, todisti Jean Cocteau. Fernand Léger haltioitui elokuvasta ja koki Gancen tajunneen ensimmäisenä uuden taiteen perustan. La rouen jälki näkyy niin Eisensteinin, Hitchcockin kuin Renoirinkin elokuvissa. Moskovaan hankittiin teoksesta täydellinen kopio, ja kun Eisenstein, Pudovkin ja Dovzhenko sittemmin tapasivat Gancen, he kertoivat oppineensa ammattinsa siitä. La roue’n musiikin sävelsi Arthur Honegger, joka muokkasi materiaalista teoksensa ”Pacific 231”.

Elokuvan juoni on tavattoman monimutkainen, kolmioasetelmassa se muistuttaa J’accuse’n vastaavaa. Veturinkuljettaja Sisif – tässä tietenkin yhtä kuin Sisyfos – pelastaa pienen tytön junaonnettomuudesta, joka on tappanut tämän vanhemmat. Hän adoptoi tytön, rakastuu häneen kuten tekee myös hänen poikansa Elie, mutta naittaa tytön toiselle, de Hersanille. Onnettomuudet ja katastrofit seuraavat toistaan, Sisif sokeutuu Elie ja de Hersan kuolevat jättäen nykyajan Oidipuksen kahden kesken Antigonensa kanssa. Victor Hugon ohella tämä synkkä tarina tuo mieleen Zolan ja hänen Ihmispetonsa sekä tusinan muita romanttisia kirjailijoita. Se on suuren tyylin melodraamaa, joka saattaisi hipoa naurettavaa, ellei mestarillinen tekniikka palvelisi niin hyvin aitoa tunnetta ja ylevää runollisuutta.

Dziga Vertovin elokuvien rinnalla La roue oli ensimmäinen elokuva, jossa kuvattiin rajulla voimalla ihmistä koneen uhrina ja herrana. Ensi kertaa koneet olivat elokuvan pääaiheena, ensi kertaa elokuva esitti mekaanisen maailman koko hätkähdyttävyydessään: teräksen ja savun, höyryn, mäntien ja kiskojen todellisuuden. Kun Sisif yrittää surmata itsensä syöksymällä veturillaan huippuvauhtia suoraan halliin, Gance näyttää kiihkeänä montaasina jyskyttäviä mäntiä, välähteleviä kiskoja, heilahtelevia viisareita, tupruavaa savua ja Sisifin pingottuneita kasvoja.

Näissä jaksoissa kehkeytyi koneiden runous, ne merkitsivät myös salamaleikkauksen syntyä – myöhemmin ansio keksinnöstä luettiin virheellisesti neuvostoliittolaisille, jotka olivat kylläkin sen tärkeimpiä käyttöönottajia ja kehittäjiä. Gancen nopea leikkaus merkitsi sitä, että kuva oli toisinaan vain yhden ruudun (eli noin sekunnin kahdeskymmenesosan) pituinen. Katsoja ei ehdi tiedostaa kuvaa, vaan se muuttuu huipentumassa abstraktiksi välähtelyksi avain kuin avantgardistien flicker-elokuvissa. Gancen räjähtävät montaasijaksot ovat kuin hekumanhuippuja tai beethovenilaisia purkauksia. Gance yritti soveltaa leikkaukseen sekä runomittoja että musiikin lakeja. Hän hylkäsi ne huomatessaan että kuvalla on omat lakinsa: ”Silmä on nopeampi kuin aivot”. Kun Sisifin poika roikkuu kuilun partaalla puunjuuren varassa, hän näkee salamamuistumina menneet tapahtumat. Kohtauksen viimeinen sekunti: 3 kuvaa pojan kasvoista, 6 kuvaa tytöstä, 3 kuvaa tytöstä eri kulmista, 2 kuvaa pojasta, 1 kuva kirkaisevasta pojasta, 1 kuva tytöstä ja 3 kuvaa pojasta jonka käsi kirpoaa. Tämä accelerando vaikuttaa fyysisen shokin tavoin.

– Antti Alasen (1982, 1986), Kevin Brownlow’n (The Parade’s Gone By…, 1968) ja muiden lähteiden mukaan