Dom Cobb on ”univarkaiden” johtaja, joka soluttautuu ihmisten alitajuntaan ja varastaa heidän salaisuutensa. Cobbille tarjotaan mahdollisuus puhdistaa rikollinen menneisyytensä, jos hän suostuu manipuloimaan toista ihmistä istuttamalla ajatuksen tämän mieleen. Alitajunnan kerroksissa seikkaileva elokuva on visuaalisesti häikäisevä ja saa katsojan kokemaan elokuvataiteen lumoavan ensitaian.

***

Christopher Nolanin Inceptionin sukulaisteoksia ovat Matrixien ja Avatar-elokuvien kaltaiset mielen ja virtuaalitodellisuuksien syövereihin sukeltavat megaspektaakkelit. Myös Philip K. Dickin dystopioiden ja Lewis Carrollin fantasiamaailmojen vaikutteet ovat vahvasti läsnä. Tieteistrillerissä teknologia on kehittänyt teollisuusvakoilun sellaiseen pisteeseen, jossa vakoojat voivat varastaa liikesalaisuuksia tunkeutumalla yritysjohtajien uniin. Leonardo DiCaprion esittämä Cobb on eräänlainen unispesialisti, joka sekä suorittaa tiiminsä kanssa näitä huipputeknisiä murtokeikkoja aivoihin että kouluttaa johtajia puolustautumaan niitä vastaan. Cobbin ja kätyrien työskentely muistuttaa ryöstöjen tai huijauksien suunnittelua: soluttautuessaan liikepomojen mieliin vakoojat alkavat rakentaa näiden mieliin yksityiskohtaisesti toteutettuja laajoja ja kuvitteellisia maailmoja, joissa kohde vaipuu selkounitilaan ja laskee alitajuntansa suojauksen. Tässä tilassa tiimi esiintyy erilaisissa rooleissa ja huijaa kohdetta paljastamaan esimerkiksi virvoitusjuomareseptin.

Japanilainen liikemies Saito (Ken Watanabe) tarjoaa Cobbille elämänsä keikkaa: mies ei ole kiinnostunut ideoiden varastamisesta, vaan niiden istuttamisesta. Saito haluaa eliminoida kilpailijansa Fischerin (Cillian Murphy) ujuttautumalla tämän uneen ja samalla istuttaa tähän ajatus perheensä yritysimperiumin hajottamisesta. Cobbin kokoaman aivohakkerieliittitiimin tehtävänä on huumata Fischer 10-tuntisella lentomatkalla ja rakentaa tämän mieleen kolmitasoinen uni (uni-unen-unen sisällä), joka tuntuu Fischerin pään sisällä vuosikymmeneltä. Operaatio ei mene kuitenkaan suunnitellusti vaan uneksijat vajoavat yhä syvemmälle kaninkoloon unimaailman eri tasoihin. Samalla Cobbia vaivaavat omat syyllisyyden tunteet edesmenneen vaimonsa (Marion Cotillard) kohtalosta, eikä alitajunta jätä häntä rauhaan.

Elokuvan ensisijaiset vahvuudet ovat sen häikäisevät erikoistehosteet. Nolan taittelee ja vääntelee Pariisin katuja kuin ponnahduskirjaa. Kadut nousevat pystysuoraksi seinäksi ja kuten Fred Astaire Kuninkaallisissa häissä, hahmot kävelevät sitä pitkin ylös. Myöhemmin eräässä näyttävässä taistelukohtauksessa hotelli pyörähtää äkillisesti ympäri: käytävä muuttuu hissikuiluksi ja hahmot leijuvat kuin avaruudessa tai Titanicilla hukkuvat ihmiskohtalot. Pysäyttävin hetki tulee jo näitä jaksoja aiemmin, kun Cobb keskustellessaan unien logiikasta kollegansa kanssa toteaa, että jokainen muistaa unistaan keskikohdan, muttei alkua. Pian he havahtuvat ja huomaavat olevansa itse Cobbin luomassa unessa. Nolan hyödyntää kekseliäästi ja leikkisästi elokuvan leikkauskonventioita: yleisö hyväksyy selittämättömän kohtauksen keskelle asettumisen kyseenalaistamatta tätä.

Nolania tituleerataan toisinaan Stanley Kubrickin manttelinperijäksi, ja tämän tuotantoon löytyy lukuisia viittauksia tästäkin elokuvasta. Cobbin ja Fischerin ensikohtaaminen tapahtuu salaperäisessä hotellibaarissa, joka muistuttaa meitä Hohdosta. Vedenpaisumusmaiset räjähdykset ja lasinsirut tuovat mieleen saman elokuvan hissikohtauksen. Fischeriä esittävä Cillian Murphy tapaa isänsä (Pete Postlethwaite) kohtauksessa, joka muistuttaa 2001: Avaruusseikkailua. Nolan ei ole kuitenkaan uusi Kubrick, eikä hän tuskin itsekään sellaista viittaa halua. Kubrickin lähisukulainen nykyelokuvassa saattaa sen sijaan olla Gaspar Noé, etenkin Enter the Void -elokuvan perusteella. Nolan muistuttaa enemmän Lewis Gilbertiä (007 – rakastettuni) ja Inceptionin jotkut jaksot tuovat vahvasti mieleen James Bond -seikkailut.

Inception on kieltämättä teknisesti loistava ja kekseliäs, mutta siinä on myös jotain häiritsevän itsetietoista. Juoni puuroutuu loppua kohden, ja vaikka visuaaliset efektit ovat henkeäsalpaavia, tarinan imu katoaa. Katsoja ei voi olla ajattelematta voisiko sittenkin varsinaisessa todellisuudessa tapahtua jotain unia kiinnostavampaa? Kun päästään lumisiin maisemiin, kekseliäisyys hiipuu ja kerronta hajoaa pikselipilveksi. Mutta Nolanin visuaalisen kerronnan kykyjä on mahdoton kiistää.

– Peter Bradshaw’n (The Guardian 15.7.2010) mukaan