PITKÄN PÄIVÄN ILTA (1993)

Perienglantilainen hovimestari ei myönnä tunteitaan samassa taloudessa työskentelevään taloudenhoitajaan, vaan omistautuu täysin palvelemaan natsien kanssa seurustelevaa herraansa. James Ivoryn ylistetty adaptaatio Kazuo Ishiguron romaanista on kuin päähenkilönsä: päällisin puolin tyynen hillitty kokonaisuus, jonka pinnan alla myrskyävät kipeät ja ristiriitaiset tunteet. Elokuvan alustaa kirjailija, taiteen maisteri ja yrittäjä Anna-Kaari Hakkarainen. Huom! Vaihtunut esitysaika ja -päivä sekä alustaja.

***

Pitkän päivän ilta on eurooppalaista laatuelokuvaa sanan myönteisimmässä merkityksessä, niin amerikkalaista tuotantoa kuin se nimellisesti onkin. Lontoossa asuvan ja vain englantia osaavan japanilaisen Kazuo Ishiguron Booker Prizella palkitun romaanin sovitti alun perin käsikirjoitukseksi Harold Pinter, amerikkalaisen Mike Nicholsin piti ohjata elokuva. Lopulta Nichols muiden kiireidensä vuoksi jäi vain tuottajaksi, ohjaustyön sai James Ivory, jonka vakiokäsikirjoittaja Ruth Prawer Jahbvala muokkasi tarinan uudelleen Ivoryn maun mukaiseksi.

Ivoryn muiden elokuvien tapaan Pitkän päivän ilta on runsaista yksityiskohdista muovautuva hienostunut kokonaisuus, huoliteltu ajan ja tapojen kuva. Tapahtumansa 1930-luvulta 1950-luvulle ulottava elokuva on päältä katsoen luonnetutkielma ”ylempiään” palvelemaan omistautuneesta ja henkilökohtaiset tunteensa tarkoin tukahduttavasta hovimestari Stevensistä. Mutta vähäpätöiseltä näyttävän tarinan kautta piirtyy monimuotoinen kuva sääty-yhteiskunnasta ja sitä ylläpitävän moraalin asteittaisesta murenemisesta. Kuvaukseen mahtuu useita sisäkkäisiä näkökulmia. Ivory näyttää talon komeuden hurmioituneemmin kuin Ishiguro, mutta vastapainoksi hän käsittelee luokkayhteiskunnan omahyväistä lukkiutuneisuutta kirjaa terävämmin. Sisin kerros on kuva absoluuttisesta maattomuudesta. Täydellinen hovimestari Stevens on mitä englantilaisin, viileän hillitty ihmistyyppi. Mutta yhteiskunnan kannalta hän on epähenkilö. Häntä ei ole olemassakaan. Hänellä ei ole minkäänlaista elämää, ei yksityisyyttä, ei luonnetta, ei asuntoa eikä omaa aikaa. Hänellä ei liioin ole omia sanoja, ei omia mielipiteitä eikä tietoja. Kaikki on heijastumaa hänen esimiehensä, hänen lordinsa maailmasta. Luokkayhteiskunnassa hänellä ei ole edes luokkaa. Herrojensa tavat omaksunut ylempi palvelusväki on hybridi, jolla ei ole sijaa kansojen suuressa jaossa.

Sekä romaani että elokuva korostavat hovimestarin ja taloudenhoitajan tuhlattua romanssia, elämättä jäänyttä elämää ja tuntematta jääneitä tunteita, vaikka se on paljon tavanomaisempi ongelma kuin persoonallisuuden täydellinen puuttuminen. Joka tapauksessa Anthony Hopkins ja Emma Thompson ovat kertakaikkisen loistokkaita rooleissaan, jotka kätkevät tunteensa ikuiseen työasioista puhumiseen ja joutavaan torailuun. Pitkän päivän ilta on keskeytymättömän intensiivinen elokuva, jonka tyynen pinnan alla kuohuvat kiihkeät tunteet. Ivoryn ohjauksessa mitä arkisimmat lauseet saavat arvaamatonta kaikupohjaa ja viinipullon rikkoutumisella on kokonaisen ihmiselämän musertava vaikutus.

– Tarmo Poussun (1994), Helena Yläsen (1994) ja muiden lähteiden mukaan