ILTAPÄIVÄ TOSCANASSA (2010)

Ranskalainen galleristi (Juliette Binoche) tapaa taidetta tutkivan englantilaisen menestyskirjailijan
(oopperabaritoni William Shimell) Italian ei-turistimaisesti tallennetuissa miljöissä toscanalaisessa pikkukylässä yhden iltapäivän ajan. Abbas Kiarostamin tyylikäs kuvaus tunteista, ihmissuhteista ja kulttuurista – elämän tarkoituksesta.

***

Copie conforme on juuri sitä mitä sen alkukielinen nimi sanoo: aidoksi todistettu jäljitelmä. Iranilaisen modernistin ensimmäinen länsimaissa toteutettu pitkä elokuva on moitteeton mukaelma ikiomasta taide-elokuvastamme: romanttinen, auringon läikittämä Matka Italiassa – rakenne elokuvasta Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset) – Marienbadin backbeat. Puhumattakaan lennokkaasta näyttelijätyöstä, josta David Mamet olisi loihtinut puhdasta helvettiä. Copie conforme on mietiskelyä autenttisuudesta. Siinä William Shimell (oikealta ammatiltaan oopperalaulaja) saa toimia harjoitusvastustajana festivaalidiiva Juliette Binochelle.

Englantilainen kirjailija (Shimell) saapuu toscanalaiseen kylään mainostamaan uutta kirjaansa, jonka nimi on tietenkin Certified Copy. Hän paljastaa halunneensa nimeksi Forget the Original, Just Get a Good Copy. Hän hätkähdyttää yleisöään vastaamalla matkapuhelimeensa kesken alustuksen. ”Taiteessa ei ole muuttumattomia totuuksia”, hän sanoo. Entä elämässä? Itsetyytyväisen esiintymisensä päätteeksi kirjailija reagoi kutsuun, jota ei koskaan tarkkaan artikuloida ja kohtaa näkyvällä paikalla istuvan naisen, jonka nimeä ei koskaan mainita (Binoche). Nainen pyörittää galleriaa, joka on täynnä antiikkijäljitelmiä, ja hän on ostanut kuusi kappaletta kirjailijan teosta – ne kuuluu vahvistaa aidoiksi kirjailijan signeerauksella.

Copie conforme on elokuva, joka perustuu pitkiin otoksiin ja alituiseen keskusteluun (aiheina mm. väärien jalokivien ylivoimaisuus ja Warholin Coke-pullojen merkitys). Vauhtiin päästyään elokuva etenee niin sujuvasti, että sitä voisi erehtyä pitämään helppohintaisena. Elokuva on suoranainen Kiarostami-pastissi siinä, miten se kulkee koko ajan eteenpäin – aluksi parin ajaessa halki Toscanan upean maaseudun ja myöhemmin heidän kävellessään kuvakirjamaisen Lucignanon vuorikaupungin keskiaikaisilla kivetyillä kaduilla. Heidän suhteensa, jota kartoitetaan lähikuvissa, on tuskin niin suoraviivainen: mies on torjuva ja kärttyisä, ja häntä sapettaa juuttua kiusallisen ranskattaren seuraan; nainen on vuoroin flirttaileva, väittelyä haastava ja selittämättömällä tavalla moittiva.

Kun pari pysähtyy kahville, Shimell kertoo tarinan, joka liittyy hänen kirjansa inspiraatioon ja Binochen odottamaton tunnereaktio viittaa vahvasti siihen, että he tuntevat toisensa vanhastaan – ”Tuo kuulostaa aika tutulta”, hän sanoo ja lisää: ”En voinut hyvin silloin”. Kun mies siirtyy ulos vastaamaan puhelimeen (matkapuhelin on koominen deus ex machina kautta elokuvan) kahvilanpitäjä alkaa juttusille Binochen kanssa olettaen Shimelliä tämän aviomieheksi. Binoche lähtee leikkiin mukaan ja keksii tarinan avioliitosta juuri sellaisena kuin miksi kahvilanpitäjä sen kuvittelee; yllättäen, joskin melko vastahakoisesti, Shimell lähtee leikkiin mukaan.

Jokainen rakastaa rakastavaista. Käy ilmi, että Lucignano on suosittu häämatkakohde, mikä tarjoaa pseudoavioparille runsaasti mahdollisuuksia olla tekemisissä erilaisten muiden parien kanssa, vaikka he kinastelevatkin koko iltapäivän ajan. Pahin perheriita tapahtuukin loputtoman häätanssin aikana trattorian ulkopuolella. Binoche, joka ei pelkää olla ärsyttävä, kertoi huvittavaa kyllä haastattelijoille Cannesissa, että Kiarostamin ohjauksessa hän ei oikeastaan näytellyt vaan oli vain oma itsensä. Hän pitää kameran otteessaan tosi tähden tavoin. Hänen hermoherkkä energiansa on elokuvan moottori. Hän luo näytöksen; Shimellin, joka esiintyy ensi kertaa elokuvassa, tarvitsee vain reagoida. Mies reagoi ärsytykseen ärtyneesti.

Katsoessani Copie conformea ensi kertaa vaikutti siltä, että esiintyjät kuljettavat henkilöhahmojaan jaettuun fiktioon. Kun näin sen uudelleen huomasin selvemmin aikaisempaan suhteeseen liittyvät monimieliset vihjeet, joita Kiarostami sijoittelee taitavasti kautta koko elokuvan, samoin ajatuksen, että reproduktio voi olla parempi kuin originaali. (Elokuva on täynnä peilejä.) Onko ”avioliitto” aito vai kopio? Ja mitä itse asiassa on esiintyminen?

– J. Hoberman: ”Finding (Fake?) Love in Abbas Kiarostami’s Certified Copy (Village Voice, 9.3.2011) AA 28.5.2013