Rikasta merieläimistöä komeasti niin pinnan alla kuin päällä näyttävää elokuvaa kuvattiin pääasiassa alle 50 metrin syvyisissä vesissä. Nähtävä lajikirjo hämmästyttää silti runsaudellaan ja saa pohtimaan, mitä kaikkea syvemmältä vielä löytyykään. Yli viiden vuoden kuvausjakson tuloksena on ihmeenkaltaisia näkymiä, jotka pääsevät koko loistoonsa nimenomaan elokuvateatterissa.

***

Minkä hurmaava lintudokumentti Siivekäs muutto (Le Peuple migrateur, 2001) näyttävyydessään ja skaalassaan teki ilmaeläimille, sen samojen tekijöiden, ranskalaisten Jacques Perrinin – joka loi vuosikymmenten uran myös näyttelijänä ja tuottajana – ja Jacques Cluzaud’n Oceans (2009) tekee merieläimille. Valtameri ihmeellisine näkyineen näyttäytyy omana, erillisenä maailmanaan ihmisten maanpäällisestä elämästä, mutta toisaalta Oceans korostaa sitä tiivistä yhteyttä, joka näiden maailmojen välillä vallitsee.

Jacques Cousteaun ja Jean Painlevén jalanjäljissä liikkuva elokuva näyttää suuren sinisen kosmoksen, jota ihmiskunta piittaamatta käyttää hyväksi. Tämä keskeinen teema, ihmisen vaikutus valtamereen, on elokuvassa esillä alusta alkaen, ei saarnaavana vaan tosiasiana. Luonnosta on mahdotonta puhua ilman ihmisen vaikutusta. Katsoja tulee väistämättä pohtineeksi, onko ihmiskunta osa globaalia ekosysteemiä vai pikemminkin pelkkä uhka sille. On selvää, että elokuvatekijät todella välittävät aiheestaan.

Oceansin kuvaukset olivat mittavat. Kamerat sijoitettiin erityisesti suunniteltuihin yksiköihin, jotka kykenivät kirjaimellisesti uimaan yhtä nopeasti kuin merileijonat ja tallentamaan toimintaa samanaikaisesti veden pinnalla ja pinnan alla. Kuvaukset kestivät neljä vuotta yhteensä 54 kuvauspaikassa; yli 200 lajia kuvattiin, vaikka ”vain” 80 niistä lopulta esiintyy elokuvassa. Käyttämättä jäi yli 500 tuntia materiaalia. Mukana on muun muassa myrskykohtaus, joka on kuvattu laitteella, joka pitää horisontin täysin suorana samalla kun sitä heitellään aalloissa, jotka saisivat jopa meritoimintaelokuvien ohjaaja Wolfgang Petersenin merisairaaksi.

Elokuvatekijöiden käytössä ollut teknologia on merkittävää, mutta elokuvan kiistattomia tähtiä ovat siinä esiintyvät eläimet. Osa merenelävistä on niin erikoisia, etteivät edes tieteiskirjailijat ole kehittäneet mitään vastaavaa. Tutummatkin eläimet, kuten valaat, näyttäytyvät kiehtovan ihmeellisinä. Alussa nähtävät ainutlaatuiset kuvat iguaaneista, hevosenkenkäravuista ja kilpikonnista antavat vain maistiaisen tulevasta kameroiden liukuessa balettimaisesti näiden olentojen parissa, jotka ovat yhtä fantastisia kuin mikään tietokonegrafiikalla luotu.

Kohokohtiin kuuluu henkeäsalpaavan hieno kohtaus, jossa delfiinilaumat halkovat pinnan alla kalaparvia suurten merilintujen syöksyessä veteen ja sieltä pois kuin harppuunat. Musiikin säestämänä kohtaus muistuttaa taistelua Tähtien sodasta. Niille, jotka suosivat söpöä ja pehmoista, on tarjolla pingviinejä ja jopa nisäkkäitä jääkarhujen ja erilaisten hylkeiden muodossa. Ihmisten merielämälle aiheuttamasta tuhosta todistavat muun muassa kuvat kuolevista haista, joiden evät ja pyrstöt on leikattu irti kalliilla myytäväksi luksusherkuksi.

Jonkin verran teknistä manipulointia elokuvassa lienee tehty: esimerkiksi raketin laukaisun heijastuminen iguaanin silmässä on liian täydellinen kuva, ja pystyvätkö vedenalaiset mikrofonit todella tallentamaan kalan huulten läpsähdyksen tai ravun jalan katkeamisen lihansyöjähummerin hampaissa?

Satunnaisia ​​mahtipontisia repliikkejä lukuun ottamatta niukka selostus on virkistävän huomaamatonta, ja esimerkiksi se suuri draama, joka syntyy merilintujen saalistuksen katkaistessa kohti merta syöksyvien merikilpikonnien poikasten matkan, nousee pelkistä kuvista.

– Jay Weissbergin (Variety, 12.11.2009) ja Brian Eggertin (Deep Focus Review, 22.4.2010) mukaan 16.4.2026