Suositun ja tuotteliaan Haruki Murakamin teosten harvoihin sovituksiin lukeutuu vietnamilaisen Trần Anh Hùngin tulkinta The Beatlesin laulun mukaan nimetystä hittiromaanista (1987). 1960-luvun tokiolaiseen opiskelijamaailmaan sijoittuvassa tarinassa ystävänsä kuolemaa sureva nuori mies rakastuu kahteen keskenään täysin erilaiseen tyttöön.

***

Haruki Murakami (s. 1949) lienee kansainvälisesti tunnetuin japanilainen nykykirjailija. Hänen laajasta tuotannostaan on suomeksikin julkaistu lähes parikymmentä teosta Tammen Keltaisessa kirjastossa. Murakamin kielellisesti selkeät, populaarikulttuurivaikutteiset, ihmissuhdekuvioita mielikuvituksellisiin tapahtumiin yhdistävät romaanit ja novellikokoelmat ovat erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten lukijoiden suosiossa. 1970-luvulla kirjailijaksi ryhtyneen Murakamin suuri kaupallinen läpimurto kotimaassaan oli vuonna 1987 ilmestynyt romaani Norwegian Wood. Elokuvasovitus romaanista tehtiin vasta yli 20 vuotta myöhemmin. Murakamin tuotannosta on ylipäänsä tehty vain harvoja filmatisointeja, joista tunnetuimpia ovat hänen novelleihinsa perustuvat korealainen Burning (2018) ja japanilainen Drive My Car (2021). Murakamin teoksia, varsinkin laajoja romaaneja, pidetään vaikeasti kuvamuotoon sovitettavina, ja lisäksi kirjailija on ollut varsin haluton myöntämään lupia elokuvasovituksille. Tunnetuimmista Murakami-sovituksista onnistuneimpina pidetäänkin juuri vapaampia novellisovituksia. Norwegian Wood ei tosin monista Murakamin teoksista poiketen sisällä fantastisia elementtejä.

Vietnamilaissyntyinen, Ranskassa kasvanut ohjaaja Trần Anh Hùng (s. 1962) onnistui 2000-luvun lopulla vakuuttamaan Murakamin Norwegian Woodin filmatisointiaikeillaan. Trần oli noussut elokuvamaailman tietoisuuteen Cannesissa palkitulla esikoiskokopitkällään Vihreän papaijan tuoksu (Mùi đu đủ xanh, 1993), ja hänen viimeisin elokuvansa, Juliette Binochen tähdittämä Tie sydämeen (La Passion de Dodin Bouffant, 2023) oli jälleen suuri arvostelumenestys. Norwegian Wood (2010) puolestaan oli pääasiassa japanilaisen tiimin kanssa toteutettu japanilaistuotanto, joka sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla ja sen jälkeen melko laajan kansainvälisen levityksen.

The Beatlesin kappaleen mukaan nimetty Norwegian Wood sijoittuu Murakamin omiin nuoruudenmaisemiin 1960-luvun lopun Tokioon. Parikymppinen Toru Watanabe (elokuvan pääroolissa Ken’ichi Matsuyama) opiskelee yliopistossa taidetta. Hän on menettänyt lukioikäisenä parhaan ystävänsä Kizukin, jonka tyttöystävän Naokon (Rinko Kikuchi) kanssa on lähentynyt yhteisen surun yhdistämänä. Herkän Naokon on kuitenkin mahdotonta päästä yli Kizukin kuolemasta, ja hän hakeutuu vuoristoparantolaan toipumaan. Yliopistossa Toru tutustuu Midoriin (Kiko Mizuhara), joka on kuin Naokon vastakohta: perhehaasteistaan huolimatta elämäniloinen, suorasukainen ja seikkailuhenkinen. Toru pyrkii seurustelemaan kummankin tytön kanssa osaamatta tehdä valintaa heidän välillään. Seksuaalisen heräämisen sekä kuoleman, menetyksen ja kivuliaan rakkauden värittämän kasvutarinan taustalla häilyvät opiskelijamellakat nuorten yrittäessä saada selkoa itsestään, toisistaan ja tunteistaan. Historiallisesta kehyksestään huolimatta Norwegian Wood onkin ennen kaikkea nuoruuden kasvukipuilua kuvaava tunnelmapala.

Elokuvan vastaanotto ei ollut varauksettoman kiittävä. Kehuja keräsivät erityisesti In the Mood for Love -elokuvaakin (2000) kuvanneen Ping-Bing Leen japanilaisen luonnon kauneutta korostava elokuvaus, Radiohead-yhtyeestä tutun Jonny Greenwoodin säveltämä musiikki ja Trầnin viipyilevän tunnelmallinen, esteettinen kuvakerronta. Nuorta pääosakolmikkoa – josta mallina aloittanut Mizuhara oli ensikertalainen, Matsuyama suosittujen Death Note -sarjakuva-adaptaatioiden tähti ja Kikuchi Babel-elokuvassa (2006) kansainvälistäkin huomiota kerännyt – kiitettiin herkistä tulkinnoista.

Toisaalta elokuvan on katsottu kärsivän monien romaanisovitusten tapaan tarinan liiallisesta tiivistämisestä, jolloin alkuteosta tuntemattomalle katsojalle jotkin tapahtumat, viittaukset ja henkilöhahmojen motiivit voivat jäädä turhan epäselviksi. Juonellisesta tiivistämisestä huolimatta elokuvaa on yli kahden tunnin kestossaan myös pidetty liiankin pitkänä ja kerronnaltaan verkkaisena, pelkkään kuvien tunnelmallisuuteen ja tunteiden pakahduttavuuteen luottavana. Trầnin elokuvassa ei juurikaan käytetä kertojanääntä, kun taas Murakamin teoksissa on useimmiten minäkertoja, vieläpä kovin introspektiivinen sellainen. Tästäkin syystä hahmojen voi kokea jäävän katsojalle hiukan etäisiksi. Kaunis, haikean nostalginen elokuva toiminee siis parhaiten Murakamin teoksen tunteville, mutta kiistattomien esteettisten ansioidensa vuoksi se kannattaa katsoa valkokankaalta, vaikka tarina ei olisikaan tuttu.

– Suvi Heino 13.9.2025