A SCREAMING MAN (2010)
Un homme qui crie 
Vuonna 2018 Sodankylän elokuvajuhlilla vieraillut tšadilainen Mahamat-Saleh Haroun kuuluu nykyelokuvan mestareiden hienoimpaan arvoluokkaan. Arkea Haroun kuvaa hehkuvalla poeettisella intensiteetillä. Tässä tarinassa isä lähettää oman poikansa sotaan säilyttääkseen työpaikkansa luksushotellissa.
***
Tšadilaissyntyinen Mahamat-Saleh Haroun (s. 1961) on Afrikan johtavia elokuvantekijöitä. Hän pakeni sisällissotaa Ranskaan jo 1980-luvulla, mutta on palannut elokuvissaan synnyinmaahansa kerta toisensa jälkeen. Haroun on onnistunut antamaan elokuviensa kautta sotien repimälle valtiolle vahvan oman äänen huolimatta siitä, ettei Tšadissa ole elokuvateollisuutta, ammattilaistekijöitä tai kunnollisia esityspaikkoja.
Un homme qui crie on Harounin neljäs pitkä elokuva. Sitä edelsivät Bye Bye Africa (1999), Abouna (2003) sekä Venetsian tuomariston erikoispalkinnon napannut Daratt (2006). Un homme qui crie palkittiin puolestaan Cannesin elokuvajuhlilla.
Haroun alkoi miettiä Un homme qui crien tarinaa Darattin kuvausten aikaan, kun kapinalliset hyökkäsivät kaupunkiin. Sadat kuolivat taisteluissa. Sattumalta tuolloin oli erään näyttelijän 18-vuotispäivä ja ohjaajan omat vuosikymmenten takaiset kokemukset loukkaantumisesta väkivaltaisuuksissa saman ikäisenä nousivat pintaan. Haroun halusi peilata tätä väkivallan perintöä, sodan ja politiikan läsnäoloa ihmisten arjessa. Siksi sotaa ja päähenkilöiden henkilökohtaista elämää ei ole elokuvassa erotettu, vaikka tarina esitetään yksittäisten ihmisten kannalta.
Adam (’Champion’) ja Abdel ovat isä ja parikymppinen poika, jotka työskentelevät hotellin uima-altaalla. Adamille, entiselle mestariuimarille, työ altaalla on elämä; poika suhtautuu hommaan leikkimielisemmin. Työpaikkojen menetyksen uhka ja armeijan suorittama värväys muuttavat isän ja pojan tasapainoista suhdetta.
Kuten aiemmissakin elokuvissaan, myös tässä Haroun kuvaa tiiviitä afrikkalaisia perhesuhteita, joita sota haavoittaa. Toisaalta monet elokuvan teemat voisivat olla mistä vaan: vanhenemisen pelko, riittämättömyys, keskustelemattomuuden tuhoisa vaikutus. Ennen muuta elokuva on silti ohjaajan henkilökohtainen toive lopettaa vuosikymmeniä kestänyt sisällissota.
– Maija Iltanen 15.10.2011. Lähteet: BBC:n haastattelu.