DRIVE (2011)

Ohjaaja
Nicolas Winding Refn
Henkilöt
Ryan Gosling, Carey Mulligan, Bryan Cranston
Maa
Yhdysvallat
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
100 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
James Sallisin romaanista Kylmä kyyti
Ikäraja

Kuukauden Double Bill -näytöksenä kaksi kylmäveristä autoelokuvaa, joiden katsomiseen vaaditaan turvavyöpakkoa. Nicolas Winding Refnin tyylikkäin Drive (2011) vie katsojan Hollywoodin autioille kaduille, missä roistojen keikkakuskina toimiva stuntmies (Ryan Gosling) valitsee väärän keikan kohtalokkain seurauksin.

Walter Hillin mestariteos Keikkakuski (The Driver, 1978) kertoo lahjakkaan pakokuskin (Ryan O’Neal) ja jääräpäisen poliisin kissa-hiiri-leikistä. Molempien tehopelien tankkiin hitaasti valutettu neo noir -tunnelma leimahtaa koneistoissa räjähtäviksi toimintakohtauksiksi.

***

Tanskalaisen Nicolas Winding Refnin ohjaajaura on ollut tasaisessa nousussa 1990-luvulta lähtien. Esikoisohjaus Pusher (1996) paisui lopulta trilogiaksi jonka muut osat olivat Pusher 2 (2004) ja Pusher III (2005). Ensimmäisen englanninkielinen elokuvansa Fear X (2003) pääosaan Refn sai John Turturron ja käsikirjoittajaksi Hubert Selby Jr:n.

Refnin Driven esikuvina ovat selvästi 1960-luvun vaihteen eksistentiaaliset kaahailuelokuvat kuten Monte Hellmanin Two-Lane Blacktop (1971), Richard C. Sarafianin Vanishing Point (Nasta laudassa, 1971), Peter Yatesin Bullitt (1968) ja Walter Hillin Driver (1978). Taustalla väijyvät myös eksistentiaalisten lännenelokuvien yksinäiset ratsastajat, vähäpuheiset asemiehet ja samurai-elokuvien miekkamiehet. Driven näennäisenä päähenkilönä on Ryan Goslingin näyttelemä arvotuksellinen kuski, joka suhtautuu työhönsä melvillemaisen coolististi ja ammattimaisesti. Hän on klassisten film noir -elokuvien päähenkilöiden tapaan yksinäinen susi, joka kommunikoi sanojen sijaan mieluummin teoillaan. Paradoksaalisesti elokuvassa kaahaavalla Goslingila ei ole ajokorttia.

Refn viljelee elokuvassaan runsaasti tyyliteltyjä hyperkineettitsiä takaa-ajo- ja toimintakohtauksia, mutta elokuvan rytmi on kuitenkin lopulta yllättävän hidas: David Bordwellin mukaan otoksien kesto on keskimäärin peräti seitsemän sekuntia. Driven näennäisen leppoisuuden alla piilee kuitenkin räjähtävää voimaa. Hitaan rytminsä vuoksi Drive näyttäytyy eräänlaisena 1980-luvun elokuvien tyyliteltynä ja unenomaisena luomuksena joka on enemmän kuin pelkkä kopio esikuvistaan. Tyylikäs retroilu sai kitosta. Yllättäen Drive menestyi Cannesin festivaalilla jossa Refn sai parhaan ohjaajan palkinnon.

Lähteiden pohjalta Pasi Nyyssönen 5.1.2018