IHO JOSSA ELÄN (2011)

La piel que habito/Huden jag lever i
Ohjaaja
Pedro Almodóvar
Henkilöt
Antonio Banderas, Elena Anaya, Blanca Suárez
Maa
Espanja
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
122 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
pohjautuu Thierry Jonquet'n romaaniin Tarantula
Ikäraja

Almodóvarin toistaiseksi ainoa kauhun kanssa flirttaileva teos on samaan aikaan sekä linjassa ohjaajan huumorintajun ja melodraaman kanssa että filmografian synkkä väripilkku. Plastiikkakirurgia näyttelevä Antonio Banderas palaa oppi-isänsä muusaksi Hollywood-vuosien jälkeen. Viitekehys on haettu Franjun klassikosta, mutta ainoastaan katsojan hämäykseksi.

***

Alusta alkaen El Cigarrel näyttäytyy vankilana luonnon keskellä. Ensimmäiset kohtaukset, joissa Vera keskittyy joogaliikkeisiinsä, vaikuttavat oudon rutiinimaisilta. Mutta kuuden eristysvuotensa aikana Vera on menettänyt laajimman ruumiinosansa, oman ihonsa. Hän on kirjaimellisesti luonut nahkansa.

Iho on raja, joka erottaa meidät muista, se määrittelee rodun, johon kuulumme, ja se heijastaa tunteitamme ja juuriamme, olivatpa ne biologisia tai maantieteellisiä. Usein se heijastaa sielun tilaa, mutta iho ei ole sielu. Vaikka Vera on luonut nahkansa, hän ei ole menettänyt identiteettiään. (Identiteetti ja sen haavoittumattomuus kuuluu elokuvan teemoihin). Oli miten oli, ihon menettäminen on kammottavaa! Se on vain yksi monista menetyksistä, jotka ovat saattaneet Veran kuoleman partaalle omasta halustaan tai leikkaussalissa tri Robertin armoilla. Mutta Vera on synnynnäinen selviytyjä, ja monien vaikeuksien jälkeen hän on päättänyt, että ”hänen on opittava elämään nahassaan” vaikka se olisikin tri Robertin häneen kiinnittämä. Opittuaan hyväksymään toisen nahkansa Vera tekee toisen ratkaisun, joka on oleellinen hänen selviytymiselleen: hän oppii odottamaan.

Elías Canetti kommentoi teosta Kuoleman vihollinen (nimike kiteyttää myös Veran elämänasenteen) teoksessaan Libro de los muertos [julkaistu vain espanjaksi]: ”tiikerin herpaantumattomat askeleet häkkinsä kalterien takana, ettei se menettäisi ainuttakaan tilaisuutta pelastua”. Outoa kyllä, Canettin mainitsema silmänräpäys tulee Veran luokse tiikerin hahmossa: miehenä, joka on pukeutunut tiikeriksi.

Eräänä päivänä karnevaalin aikaan tiikeripukuinen mies pääsee hermeettisesti sinetöidylle ovelle huoneeseen, jossa Veraa pidetään vankina. Välikohtaus purkaa umpikujan, jossa El Cigarralin kolme asukasta ovat eläneet. Paradoksaalista kyllä, karnevaalin tapaan, tämä on juuri se hetki, jolloin henkilöt poistavat naamionsa, ja lopullinen tragedia langettaa mustan varjonsa ilman että yksikään voi tehdä mitään sen estämiseksi.

Tällainen tarina sai minut ajattelemaan Luis Buñuelia, Alfred Hitchcockia ja kaikkia Fritz Langin elokuvia (gotiikasta noiriin). Ajattelin myös Hammer-kauhun pop-estetiikkaa tai italialaisen giallon psykedeelisempää kitsch-tyyliä (Dario Argentoa, Mario Bavaa, Umberto Lenziä ja Lucio Fulcia… ) ja tietenkin Georges Franjun lyyrisyyttä elokuvassa Silmät ilman kasvoja. Punnittuani kaikkea tuota käsitin, että mikään niistä ei sopisi tähän elokuvaan. Muutaman kuukauden ajan suunnittelin vakavissani mustavalkoista mykkäelokuvaa, kunnianosoitusta Langille ja Murnaulle. Sitten päätin kulkea omaa tietäni ja seurata intuitiotani, kuten aina. Tiesin vain, että tarvitsin tiukan tarinan, josta olisi karsittu pois visuaalinen retoriikka ja gore: verta on vuotanut vain ellipseissä, joita emme näe. Ei ollut ensi kerta, kun lähdin tällaisesta lähtökohdasta, mutta tässä elokuvassa olen mielestäni päässyt lähimmäksi tavoitetta.

– Pedro Almodóvar (La piel que habito, lehdistötiedote) AA 26.12.2017