RENT-A-CAT (2012)

Isoäidin kuoleman jälkeen Sayoko (Ichikawa) harkitsee avioliittoa mutta päätyy huolehtimaan yhä kasvavasta kissakatraasta. Lopulta hän löytää lähes täydellisen bisnesidean ja ryhtyy vuokraamaan kissojaan muille yksinäisille ihmisille. Pienistä kohtaamisista ja tarinoista koostuva elokuva soljuu kiireettömänä. Kauniita kuvia sävyttää absurdi tilannekomiikka.

Ohjaaja Naoko Ogigami on paikalla torstain 21.2. näytöksessä (avaa elokuvan) sekä lauantain 23.2. näytöksessä (Q&A-tilaisuus elokuvan jälkeen).

***

Sayokolla on kämppä täynnä kissoja mutta ei miestä. Kolkyt ja risat on lasissa, rakas isoäiti kuollut ja niinpä Sayoko on päättänyt hommautua avioon. Siinä ohessa hän vuokraa kissojaan seuraa kaipaaville yksinäisille ihmisille.  Aviomieskandidaatteja ei juuri näy, mutta sitä omalaatuisempia muita persoonallisuuksia näyttää tarttuvan Sayokon helmoihin ihan siinä kuin kissojakin.

Rent-a-Cat koostuu muutamasta eri kertomuksesta, kuin japanilaisten suosimista ilmavista pienoisnovelleista, joissa toistuu sama kuvio: Sayoko tapaa ihmisen, joka haluaa häneltä kissan lainaan. Kertomuksissa toistuu jopa samoja repliikkejä, mutta Sayoko itse ei taidakaan olla aivan sama kaikissa episodeissa, vai onko? Tämän ohjaaja jättää katsojan ratkaistavaksi.

Punavuoreen japanilaisen turistivirran elokuvallaan Ruokala Lokki aiheuttanut Naoko Ogigami on luonut jälleen rauhallisen, pieniin sattumuksiin ja kohtaamisiin keskittyvän ja leppoisasti myhäilevän elokuvan, jonka maailmassa sen henkilöt keskittyvät enemmän itsetutkiskelevaan oloon kuin levottomaan haahuiluun. Samaan tapaan voi katsoja rauhoittua elokuvakankaan edessä. Ogigamin ja muiden naisohjaajien elokuvia tuottava Suurkiitos!-tuotantoyhtiö on erikoistunut elokuviin, joissa pieni ihmisjoukko etsii ominta itseään ja levollisinsa oloa suljetussa maailmassa, jonka voi muodostaa helsinkiläinen ravintola, thaimaalainen majatalo, Etelä-Japanin merenrantapaikka tai, kuten tässä tapauksessa, tokiolainen lähiö ja sen eksentriset asukit. Lavastus, sisustus ja puvustus korostavat yksinkertaisuutta, luonnonläheisyyttä ja tyttömäisyyttä. Näissä elokuvissa ihmiset elävät vierekkäin ystävyydessä, mutta sekaantumatta liikaa toistensa omalaatuisuuksiin. Liika psykologisointikin on poissa ja sen tilalla vahvistuva luottamus siihen, että asiat suttaantuvat aikaa myöten, kun niitä ei liikaa vatvo. Vaikka Sayoko elääkin Ogigamin ja muiden japanilaisen Suurkiitos-tuotantoyhtiön elokuvien tapaan omassa naisellisessa, pikantisti sisustetussa maailmassaan, toki hänkin säästää post-tsunami-tyyliin sähköä.

Siinä missä Ogigamin ihailema Aki Kaurismäki on taitava koiraohjaaja, osoittautuu kissaihmiseksi tunnustautunut Ogigami puolestaan hyväksi kissojen tallentajaksi.

– Eija Niskanen 8.1.2013