HOLY MOTORS (2012)

Traagisen ja tumman runollisen elokuvan perintö sykkii suonissa ranskalaisen elokuvan kauhukakaralla Leos Carax’lla, jonka Holy Motors on yltäkylläinen elokuvallisten viitteiden RAX-buffet. Episodimainen ja alati yllättävä kokonaisuus perustuu pitkälti Carax’n lempinäyttelijän Denis Lavantin huikeaan muuntautumiskykyyn ja heittäytymiseen.

Silmät ilman kasvoja sekä Holy Motors esitetään helmikuun Kuukauden Double Billina. Yöllisten elokuvien yhdistävä tekijä on molemmissa maskia kantava Édith Scob.

***

Elokuva on kuollut (tai kuolemaisillaan), mutta kaikki on elokuvaa. Tämä ristiriitainen godardilainen diskurssi antaa sytykkeen Leos Caraxin Holy Motorsille, ohjaajan kauan odotetulle viidennelle pitkälle elokuvalle, hänen ensimmäiselleen sitten Pola X:n (1999). Tätä ristiriitaa ilmentävät myös ohjaajan inhoamat digikamerat, jotka ovat Caraxin mielestä ”tietokoneita, eivät kameroita”, mutta joiden turvin projekti oli taloudellisesti mahdollinen toteuttaa.

Holy Motors on viitteiden runsaudensarvi alkaen alkujakson esielokuvallisista Étienne-Jules Marey -otoksista ja päättyen loppujaksoon, jossa Édith Scob pukeutuu naamioon kuten Georges Franjun elokuvassa Silmät ilman kasvoja (1960). Holy Motors alkaa elokuvateatterista, jossa ohjaajan itse esittämä mies katsoo avaimenreiästä. Viitteiden kohteina ovat yhtäältä Demy, Cocteau, Buñuel ja Villa Poiret, toisaalta Autot ja Godzilla.

Carax viittaa omiinkin elokuviinsa, erityisesti Levottomaan vereen (1986) (Michel Piccoli molemmissa) ja Pont-Neufin rakastavaisiin (1991) (Minogue-jakson autio La Samaritaine -tavaratalo on vastapäätä Pont-Neufin siltaa). Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä yhtymäkohtana on Denis Lavant, Caraxin alter ego hänen kaikissa elokuvissaan paitsi Pola X:ssä.

Holy Motors on kasvanut osaltaan Caraxin Merde-episodista elokuvassa Tokyo! (2008). Molemmissa Lavantilla on hirvittävä maski – lasisilmä, punainen tukka ja parta, pitkät ja käyrät kynnet – ja räikeän vihreä puku. Hän esittää groteskia oliota, joka nousee viemäristä pelottelemaan ihmisiä; hän murisee käsittämättömällä kielellä, hotkii kukkia ja seteleitä ja nuolee naisten kainaloita.

Holy Motorsissa Monsieur Merde on vain yksi päähenkilön, Monsieur Oscarin (Lavant), identiteeteistä hänen ajaessaan kaupunkia pitkin poikin valkoisessa jatketussa limusiinissaan, jota kuljettaa moitteettoman tyylikäs Céline (Scob). Henkilöitymien asteikko yltää naturalismista (vauras liikemies, huolestunut isä) Grand Guignoliin (Monsieur Merde) ja virtuaalitodellisuuteen (teknotanssi, joka nähdään sekä live-versioina että tietokonegrafiikkana). Esitysten taustaa ei peitellä. Näemme Lavantin naamioivan itseään ja poistavan ehostuksia limusiinissaan, joka on varustettu näyttelijän pukuhuoneeksi. Silti esitykset ovat läpitunkemattomia. Kenelle ne ovat ja mitä tarkoitusta varten jää salaisuudeksi.

Näitä inkarnaatioita voi pitää pikemminkin vertauksina kuolemisesta ja jälleensyntymisestä tai tutkielmina aitoudesta ja keinotekoisuudesta kuin johdonmukaisen kertomuksen elementteinä. Carax viittaa kintaalla narratiiville mutta tarjoaa silti suureellisen projektin (”Kertooko elokuva tarinan? Ei, se kertoo elämän. Elämän tarinan? Ei vaan elämän kokemuksen”) ja torjuu tekijän tarkoituksellisuuden samalla vahvistaen sen: ”Elokuvan takana ei ole koskaan mitään pohjimmaista ajatusta tai tarkoitusta, vaan pikemminkin muutamia kuvia ja tuntemuksia, jotka liitän yhteen”.

Autossa oleva vanhus (Piccoli) kysyy: ”Miksi jatkat Oscarina olemista?” Oscar vastaa: ”Eleen kauneuden tähden”.

– Ginette Vincendeaun mukaan (Sight and Sound, October 2012) AA 2.4.2013