LA DANSE (2009)

Dokumenttiveteraani Frederick Wiseman on tehnyt kaksi monumentin mittaista elokuvaa baletti-instituutioista: Baletin (1995) aiheena oli American Ballet Theatre, nyt nähtävän La Dansen puolestaan Pariisin oopperan baletti. Teos seuraa seitsemää eri produktiota, joiden kautta Wiseman tarkastelee kulttuurilaitoksen päivittäistä toimintaa ”orgaanisena kokonaisuutena”.

Kansallisbaletti 100 vuotta -juhlaviikonloppu on toteutettu yhteistyössä 100 vuotta täyttävän Suomen kansallisbaletin kanssa. Tutustu kansallisbaletin juhlaohjelmaan täällä.

***

Frederick Wisemanin (s. 1930) selostustekstittömät, kärsivällisen kuvaus- ja leikkausprosessin kautta syntyneet ja monesti monumentin mittaiset seurantadokumentit ovat vuosikymmen toisensa jälkeen avanneet erilaisten laitosten ja instituutioiden ovia katsojille, samalla kun ovat korvaamattomalla tavalla tallentaneet ruohonjuuritason yhteiskuntahistoriaa tuleville sukupolville. Elokuvien nimissä on kaikesta ylimääräisestä riisuttua toteavuutta: High School (1968), Hospital (1970), Juvenile Court (1973), Meat (1976 – aiheena teurastamo), Sinai Field Mission (1978), Racetrack (1985), City Hall (2020), ja niin edelleen. Wisemanin balettidokkariduo noudattaa samaa tittelijatkumoa – Ballet (1995) ja La Danse (2009), ensimmäisen aiheena on American Ballet Theatre ja jälkimmäisen Pariisin oopperan baletti. Elokuvat vaikuttavat ulkoisilta lähtökohdiltaan identtisiltä: molemmat ovat liki kolmituntisia korkeakulttuurilaitosten toimintoja esitteleviä järkäleitä, joiden päähuomio on intensiivisissä harjoituksissa ja näistä esiin kuoriutuvissa yleisönäytöksissä. Wiseman on baletti-instituution yleisiä piirteitä enemmän kiinnostunut kunkin työyhteisön yksilöllisestä luonteesta, joten myös elokuvat muokkautuvat erilaisiksi. Niinpä ”Baletti” on lineaarinen kertomus, jossa ensimmäisen puoliskon treenijaksot johtavat kohti jälkimmäisen puoliskon Euroopan-kiertuetta. ”Tanssi” puolestaan on syklinen tarinakehä, jossa kulttuuria tehtaileva laitos käynnistyy aamulla harjoitusten merkeissä, kulkee kohti illan esityksiä, ja käy läpi saman kierroksen joka päivä uudelleen.

La Danse esittää Pariisin oopperan baletin ”orgaanisena kokonaisuutena”, yhtenä kulttuuriruumiina; yksilölliset hahmot eivät kohoa esiin samalla tavalla kuin Ballet­-elokuvassa, kyseessä on ennen kaikkea kollektiivin kuvaus. Jos Balletin ajoittaiset kaupunkikuvat New Yorkista olivat lähinnä pittoreskia maisemalisää ja Ateena-shokkisiirtymään valmistavaa materiaalia, painottavat La Dansen Pariisi-otokset baletin luonnetta ympäristöstään irtautuneena pienoisvaltiona, yhteiskuntana yhteiskunnan sisällä. On kuin laitos olisi omavarainen entiteetti, joka ruokkii jäsenensä katolla sijaitsevan mehiläistarhansa hunajalla. Yleisö on pyritty häivyttämään olemattomiin myös niistä kuvista, joissa sen edessä esiinnytään – joku sponsoreille suunnattu maljapuhe tosin joudutaan valitettavasti pitämään. Voi olla, että Wisemanin elokuva pohjimmiltaan onkin utopia ja rappiokertomus länsimaisen taiteen ylimmästä haaveesta: toimia autonomisesti ja suurin piirtein yleisöstä riippumatta.

– Petteri Kalliomäki 2.4.2022

Tällaisessa elokuvassa täytyy kuvata paljon filmiä. La Dansea varten kuvasin noin 130 tuntia. (…) Nautin kuvaamisesta, koska se on vaistonvaraista, rankkaa työtä. Leikkausvaihe on meditatiivisempi – siihen menee minulta yleensä vuosi. Niin kauan minulta meni myös La Dansen leikkaamiseen, työskentelin sen parissa melkein joka päivä. Ensin täytyy katsoa läpi kaikki materiaali ja varmistaa, mitä on saanut taltioiduksi. Täytyy laatia tarkka lista, mitä kukin otos sisältää. Ensimmäisessä läpikäynnissä hylkään noin 60% kaikesta materiaalista. Jäljellejääneistä 40%:sta leikkaan lähelle lopullista muotoa ne jaksot, joita saatan käyttää lopullisessa elokuvassa. Minulla menee kuusi tai seitsemän kuukautta, kunnes saan kaikki jaksot käyttökelpoiseen muotoon. Tämän jälkeen kokoan yhteen elokuvan ensimmäisen, 30 tai 40 minuuttia lopullista pidemmän version kolmessa tai neljässä päivässä. Lopuksi työskentelen jaksojen sisäisen rytmin, kokonaisuuden rytmin ja jaksojen välisten suhteiden välillä, en ainoastaan rakentaakseni tarinaa vaan myös luodakseni dramaattisen rakenteen. (…) Leikkaaminen on kuin romaanin tai näytelmän kirjoittamista, sillä erotuksella että kirjailijaa rajoittavat vain hänen mielikuvituksensa ja lahjakkuutensa. Elokuvantekijää rajoittaa hänen kuvaamansa materiaalin määrä, mutta 130 tunnissa on jo runsaasti valinnanvaraa. (…) Minusta valmis elokuvani välittää kompleksisia ideoita tanssista, liikkeestä, baletin luonteesta ja ajan kulumisesta.

– Frederick Wiseman (2009)