KAIKELLA RAKKAUDELLA (2013)

Matti Ijäksen ohjaama draama kertoo rakkaudesta, kaipuusta ja onnentavoittelusta. Valokuvaaja Toivo kuvaa tyhjää penkkiä Lapissa, kun hän törmää elämänsä naiseen, ikiliikkuja Ansaan. Toivo ystävystyy Ansan tyttären ja vankilasta vapautuneen ex-miehen Ismon kanssa. Ismo puolestaan on uskonnollisen veljensä nujertaman pojan Eskon ainoa turva – ja uskovainen lankokin on iskenyt silmänsä Ansaan. Auli Mantila oli elokuvan vastaava tuottaja ja yksi neljästä käsikirjoittajasta.

***

”Myös rakastaminen on arvokasta; sillä rakkaus on vaikeaa. Antaa rakkauden kulkea ihmisestä toiseen, siinä on testiä, työtä ja haastetta kerrakseen, lieneekö meille annettu sen perustavampia tehtäviä, sen suurempia päämääriä.”

– Rainer Maria Rilke (Kirjeitä nuorelle runoilijalle)

Valokuvaaja raahaa selässään kolmen istuttavaa penkkiä avarassa tunturimaisemassa. Monien Ijäksen aikaisempien päähenkilöiden tavoin Toivo Vaaralakin (Sampo Sarkola) on itsestään melua pitämätön, ujo, hiljainen ja hyvä ihminen. Penkkiä hän käyttää postikorteiksi työstämissään kuvissa päähenkilönä, koska se antaa katsojalle avarammat mahdollisuudet nähdä.

Jumitettuaan autonsa keskelle tunturipuroa Vaarala kohtaa toisen yksinäisen kulkijan, vankilasta neljän vuoden jälkeen vapautuneen Ismon (Tommi Korpela). miesten teiden erottua Vaaralan polulle eksyy Ansa (Krista Kosonen), pohjoinen luonnonlapsi, sanavalmis yksinhuoltajaäiti ja nainen, jonka takia Ismo on aikoinaan vankilaan joutunut. Ansa istuu penkille, jossa istuminen on kielletty, ja samaan tapaan kuin sanavalmis Jaana avasi sulkeutuneen ja yksityiseen ammatinharjoitukseensa käpertyneen lehtori Sakkasen sielun Kolmessa suudelmassa (2006).

Kaikella rakkaudella kasvaa kohtaamisten mosaiikiksi, jossa eri henkilöhahmot ottavat mittaa toisistaan ja salaisuuksistaan. Ismon kotiinpaluu uskonnolliseen lahkoon kuuluvan veljensä Martin (Hannu-Pekka Björkman), tämän alistetun vaimon Esterin (Minna Puolanto) ja heidän poikansa Esan (Lauri Romakkaniemi) luokse on aikuisten osalta kitkainen ja väkinäinen, mutta Ismon ja pojan välille syntyy nopeasti avarampi yhteisymmärrys.

Jos asia todella on niin kuin Leo Tolstoi on väittänyt, että suuressa kirjallisuudessa on vain kaksi mahdollista tarinaa – matkalle lähtevä ihminen tai kaupunkiin saapuva muukalainen – hyödyntävät Ijäs ja hänen käsikirjoittajakumppaninsa (Auli Mantila, Heikki Vuento ja J-P Passi) Vaaralan, Ansan, Ismon ja Esan hahmojen avulla yhtäläisesti molempia. Ijäksen kanssa ennenkin yhteistyötä (mm. Lahja (1997), Pala valkoista marmoria (1998)) tehnyt Mantila on aina ollut taitava luomaan psykologisesti moniulotteisia ja yllätyksellisiä henkilöhahmoja, mutta tarinan ja henkilöiden sisäsyntinen karu maailmanlaki, viiston alleviivaamaton huumori ja juron pohdiskeleva toteavuus ovat luultavasti enemmän ohjaajalta itseltään lähtöisin.

Matti Ijäksen kuudes elokuvateatterielokuva, ensimmäinen sitten vuoden 2002 Haaveiden kehän, kasvaa zeniläiseen selkeyteen ja vaivattomuuteen. Ohjaaja ei pelkää käsitellä suuria teemojaan – rakkaus, väkivalta, uskonto, perhesuhteet, vanhemmuus, uhrautuminen, kuolema – rauhallisesti arjen tasolla ja toteuttaa paradoksaalisesti draamansa ”ilman suurta draamaa”. Näin hienoja, kompleksisia ja moneen eri säveleen samanaikaisesti viritettyjä rakenteita ei Suomessa enää monikaan hallitse. Ijäksen esiin loihtima pohjoinen näky kertoo limittäin useampaa vahvaa, kysymyksiä ja ajatuksia herättävää tarinaa puoliaan valitsematta ja asioita avarasti tarkastellen.

– Lauri Timosen teoksen Matti Ijäksen elokuvat (2013) mukaan Santeri Paju 19.1.2023.