LA PORTA DEL CIELO (1945)
Vuosikymmeniä hyllytettynä maannut, rakenteellisesti oivaltava elokuva vie katsojan junamatkalle kohti Loretton Madonnan pyhäkköä. De Sican kamera antaa matkalaisten tarinoille puheenvuoron yksi kerrallaan. Toisen maailmansodan aikana kuvattu tarina Italiaa kiertävästä pyhiinvaellusjunasta nousee pelastuksen allegoriaksi.
***
Vittorio De Sica aloitti kuudennen filminsä kuvaukset saksalaisten miehittämässä Roomassa helmikuussa 1944, avustajinaan arviolta 300 juutalaista sekä muuta natsien vainoamaa ihmistä. Liittoutuneiden saapumista odottanut De Sica viivytti elokuvansa filmauksia parhaansa mukaan, pelastaakseen tällä tavoin näyttelijänsä mahdolliselta kyyditykseltä teloitettaviksi. Suunnitelma toimi ja kamera kävi yhä kaupungin vapautuessa kesäkuun viides päivä.
La porta del cielo sijoittuu Italiaa kiertävään ns. valkoiseen junaan, joka kerää pyhiinvaeltajia ja eri tavoin sairaita ihmisiä ja kuljettaa heidät pyhien paikkojen ja pyhäinjäännösten äärelle. Monen toiveena on ihmeparantuminen. La porta cielossa päämääränä on Loretton Pyhän madonnan pyhäkkö. Italialaiseen yhteiskuntaan sisältyvät sosiaaliset jännitteet tulevat esille jo ensimmäisessä kohtauksessa, jossa nuori nainen, Maria, tuo rullatuolissa olevan pojan junaan, aikuisten ja hyvin toimeentulevien matkustajien ilmeiseksi harmiksi.
”Taivaan porttia” tarkoittavaa La porta del cieloa on tarkasteltu eräänä neorealismia enteilleistä elokuvista. Yksi käsikirjoittajista olikin suuntauksen kantaviin voimiin mielletty, yhteistyönsä De Sican kanssa tämän edellisessä elokuvassa aloittanut Cesare Zavattini. La porta del cielon yhteys neorealismiin käy esille muun muassa dokumentaarisissa otoksissa rampautuneista, työväen asuma-alueista ja (melodramaattisen) huomion keskittymisessä lapsiin (rampautunut poika), työläisiin ja yhteiskunnan heikompiin.
La porta de cielon tuotti Orbis Films, joka oli Vatikaanin Centro Cattolico Cinematograficon (CCC) alaisuudessa toimiva yhtiö. CCC:n tehtävänä oli valvoa katolilaisten näkemysten sisällyttämistä elokuviin. Katolisen kirkon edustajana La porta del cielon tuotantoa valvoi nuori pappi, josta sittemmin tuli paavi Paavali VI. Lopullinen elokuva ei kuitenkaan kirkkoa miellyttänyt. De Sica epäili syyksi sitä, että elokuvassa annetaan ymmärtää, että usko ja pyhäinjäänteet eivät tuo pelastusta tai helpotusta ihmisen elämään maan päällä.
De Sica totesi vuoden 1954 haastattelussaan, ettei koskaan ole nähnyt La porta del cielon lopullista leikkausta. Vatikaani veti elokuvan nopeasti pois levityksestä ja sen näkeminen oli pitkään lähes mahdotonta, mikä keräsi elokuvalle myytinomaista mainetta. Lopulta Rooman Scuola Nazionale di Cinema tarttui toimeen ja restauroitu La porta del cielo sai ensi-iltansa Venetsian elokuvafestivaaleilla 1997.
– Joonatan Nikkinen ja Pasi Nyyssönen 29.10.2013. Lähteenä Carlo Celli, A Lost De Sica Film – La Porta del cielo /The Gate of Heaven, Quaterly Review of Film and Video Vol 18 NO 4 2001.