PLAY (2011)

Tositapahtumista innoittunut tutkielma göteborgilaisesta nuorisojengistä, joka sosiaalisella painostamisella ryöstää muita lapsia ilman fyysistä väkivaltaa. Kontroversaali asetelma köyhistä maahanmuuttajataustaisista nuorisorikollisista ja keskiluokkaisista valkoisista uhreista sohii pohjoista yhteiskuntajärjestystä ja roihautti aikanaan keskustelun luokkaeroista ja ennakkoluuloista.

***

Göteborgissa liikkui viitisen vuotta sitten poikajengi, joka vei ikäisiltään kännyköitä. Kun vyyhti alkoi selvitä, kävi ilmi, etteivät jengiläiset käyttäneet väkivaltaa eivätkä suoraan uhkailleet uhrejaan. He olivat ihonväriltään mustia, afrikkalaisten maahanmuuttajien lapsia. Se riitti saamaan toiset pojat pelon valtaan. Elokuvaohjaaja Ruben Östlund luki tapauksesta lehdistä. Se alkoi vaivata häntä. Syntyi elokuva, Play.

”Minusta yhteiskunnastamme kertoo paljon, jos tuon ikäiset pojat osaavat jo käyttää hyväksi niitä ennakkoluuloja, joita heistä on värin vuoksi”, Östlund pohtii Cannesissa, jossa elokuva sai toukokuussa 2011 maailmanensi-iltansa. Ennen kiinnijäämistä 12-14-vuotiaat pojat ehtivät anastaa yli 40 kännykkää. ”He rakensivat retorisen ansan. Tumma ihonväri oli sanaton uhka. He myös näyttelivät tilanteissa rooleja. Luin oikeuden pöytäkirjat ja haastattelin sekä uhreja että jengiläisiä. Playssa ei ole mitään, mitä ei olisi tapahtunut.”

Polttopisteessä ovat eriväristen ihmisten välille syntyneet muurit ja kuilut. Ne ovat kuin näkyviä luokkarajoja. ”Jos on niin tyhmä, että näyttää kännykkäänsä viidelle mustalle jätkälle, saa mitä ansaitsee”, toteaa yksi elokuvan afrikkalaistaustaisista pojista. Hän tietää olevansa pelottava ihovärinsä vuoksi ja pilkkaa uhriaan hyväuskoisuudesta. Play ei tingi tosiasiasta: mustat teinit riehuvat ostoskeskuksen kaupoissa ja sitten hyvin määrätietoisesti ryöstävät valkoisilta.

Play ei ole rasistinen elokuva. Sen asetelma voi silti herättää närää. Onko oikein tehdä elokuva, jossa nimenomaan maahanmuuttajat tekevät rikoksen – vaikka tapahtumat olisivat tosia. ”Mutta miksi tällaisen tarinan kertominen on kiistanalaista? Se on kiinnostavinta. Yleinen vastaus on: minä kyllä ymmärrän elokuvan, mutta ymmärtävätkö kaikki muut?” Östlund sanoo. Väärintulkinnan mahdollisuutta siis pidetään jopa perusteluna sille, saadaanko kysymyksiä ylipäänsä esittää taiteessa.

”Se, että epäilee toisten ymmärtävän elokuvan väärin, on outo tapa reagoida johonkin, minkä on itse juuri nähnyt, ja jota ei itse sinänsä vastusta. Ongelma sysätään pois. Aihe säilyy kiistanalaisena niin pitkään kuin yhteiskunnassa on epätasapaino ja toiset ovat lähtökohtaisesti eri asemassa kuin toiset.”

Östlund haastaa katsojan paitsi asetelmalla myös pitkillä kuvilla. Kamera tarkkailee kaukaa, lähikuvia ei ole. Amatöörien näytteleminen ja tilanteet ovat realistisia, juuri siksi erityisen painostavia. Tilanteessa viipyily lisää samastumista sekä uhreihin että omaa näytelmäänsä esittäviin ryöstäjiin. Roolit heidän riveissään – vaarallinen kova jätkä, pehmompi joka yrittää saada uhrien luottamuksen ja niin edelleen – alkavat luhistua.

”Pitkä kuva on tehokkain tapa seurata tilanteen kehittymistä. Aina kun katson elokuvaa ja kuvasta leikataan toiseen, intensiteetti katkeaa. Mielenkiinto voi herpaantua”, Östlund miettii. ”Pitkä kuva saa yleisön varpailleen ja miettimään tarkemmin sitä, mitä näkee. Tilanne voi olla kauhistuttava ja heti perään humoristinen. Se aktivoi katsojan.”

– Kalle Kinnusen (Suomen Kuvalehti 15.9.2011) mukaan Marjo Pipinen 24.8.2013