1930-luvun Kiinassa kamppailulajien suurmestari Yip Man hurmaa mestari Gong Erin, mutta japanilaisten miehitys erottaa rakastavaiset. Viimeisimmässä elokuvassaan Wong lähestyy kung-fu-genreä tyylilleen tunnusomaisen poeettisesti. Väkivaltaa on vähemmän kuin Wongin kaupunkielokuvissa. Kunnianhimoisella lähestymistavallaan Wong osoittaa olevansa oman taiteensa suurmestari.

***

Kansainvälisesti ansioituneen hongkongilaisen auteurin ja visualistin, mestarillisista ja tunnelmallisista kuvauksistaan tunnetun Wong Kar-wain (s. 1958) kung-fuelokuva The Grandmaster (2013) käynnistyy huolellisesti valmistetulla osuudella. Tuossa erittäin vaikuttavassa kohtauksessa taistelevat keskenään Tony Leungin esittämä Ip Man eli Yip Man ja pieni armeija nimeämättömiä vihollisia, jotka käyvät häntä vastaan samalla sinnikkyydellä kuin heihin iskeytyvä sade. Kaikki riuhtominen on ennalta arvattavan intensiivistä, mutta kokonaisuus on siitä huolimatta vähemmän kamppailun kaltainen. Sitä vastoin ohjaus tuo esiin enemmänkin periaatteiden esteettisen lausunnon. Havaitessa vesipisaroiden putoavan Ip Manin hatun lieristä, taistelijoiden varjot osana valkokankaan taikaa sekä kameranliikkeiden ja leikkauksen tanssivaisen sulokkuuden katsoja tietää, että Wong Kar-wai on tehnyt hienon paluun välityönomaisen My Blueberry Nightsin (2007) jälkeen.

Wong Kar-wai ei elokuvantekijänä ole alun perin tullut tunnetuksi kung-fuaiheisista töistä. Hänen kokeilevin, tätä lajityyppiä muistuttava aikaansaannoksensa Ashes of Time (1994) edustaa wuxia-perinnettä. Kuitenkin Wong Kar-wai on fyysisen rakenteen ja liikkeen mestari. The Grandmaster onkin ohjauksena juurtunut nimenomaan tähän fyysiseen maailmaan. Elokuvan alku sijoittuu vuoteen 1936, jolloin pohjoisen ikääntyvä suurmestari Gong Baosen (Qingxiang Wang) saapuu etelään Foshanin kaupunkiin eläköitymisseremoniaa varten ja pyytää nuorempaa mestaria hänen haastajakseen. Haastaja osoittautuu Ip Maniksi (Tony Leung), 40-vuotiaaksi perheelliseksi mieheksi ja Wing Chunin taitajaksi. Ip Manin (1893-1972) hahmo perustuu todellisuuteen. Hän tuli tunnetuksi hongkongilaisen kasvatin, itämaisten taistelulajien taiturin ja kung-funäyttelijän Bruce Leen (1940-1973) opettajana.

Suurmestarin seuraaja on kiivasluonteinen Ma San (Zhang Jin), mutta hänen todellinen, henkinen perijätär on hänen tyttärensä Gong Er (Zhang Ziyi). Suruisasti Gong Er katsoo sivusta, kun miehet tekevät lukuisia kunniaan liittyviä sitoumuksia. Wong keskittyy kameroineen kuvaamaan taistelevien näyttelijöidensä kasvoja, käsiä sekä jalkoja. Ohjaajana Wong on huumaantunut tämän maailman savuisista, koristeellisista paviljongeista. Edeltäjiensä Josef von Sternbergin ja Luchino Viscontin tavoin Wongille elokuva on loihtimisen taidetta, yhtä lailla menneen maailman kuvausta kuin elokuvakerronnan keinoja hyödyntävää.

Ohjaajana Wong Kar-wai on sisällyttänyt menneen ajan muistojen taltiointiin myös intohimojen muistoja. Kun Gong Er saa mahdollisuuden taistella Ipin kanssa, heidän kasvonsa kohtaavat jonkun tuuman päässä toisistaan leijuessaan ilmassa. Hyökkäys sisältää enemmänkin upoksissa olevaa intohimoa kuin avointa konfliktia. Katsoja voi tajuta, että nämä kung-fuliikkeetkään eivät eroa suuresti katseista ja hyväilyistä, jotka ovat keskeisiä Wongin romanttisissa draamoissa Chungking Express (1994) ja In the Mood for Love (2000). Wongin käsittelyssä mittelö muuttuu kaipuun kaltaiseksi. Melko pian Gong Er ja Ip Man ovatkin rakastuneita, tosin mahdottomalla tavalla, mikä toistuu usein ohjaajan teoksissa.

Kuten monet muut Wong Kar-wain elokuvista, myös The Grandmaster etenee tahdiltaan oudolla, lähes tajunnanvirtamaisella tavalla. Itse asiassa kyseessä on spektaakkeli, joka osoittautuu historialliseksi eepokseksi laajentuen tietystä hetkestä käsittämään tulevia vuosikymmeniä, joita luonnehtivat maahanhyökkäys, sisällissota ja vallankumous. Henkilöhahmojen tiet eroavat, mutta päätyvät myöhemmin 1950-luvun Hongkongiin. Myöhemmissä vaiheissa elokuva vaikuttaa episodimaiselta ja hajanaiselta, koska se seurailee aiempien kohtausten yksityiskohtaista ja tarkkaa kerrontaa. Kuitenkin Wongin luomuksessa ja tarinankerronnassa on meditatiivista laatua. Tällainen pirstoutuminen on selkeää tarkoituksella. Henkilöiden katoavaiset muistikuvat ja lyhyet uudelleenkohtaamiset palvelevat kokonaisuutta edistääkseen Wongin unenomaisia katumuksen oodeja.

– Bilge Ebirin (New York Magazine/Vulture) ja muiden lähteiden mukaan Joona Hautaniemi 29.1.2025