THE BEACHES OF AGNÈS (2008)

Agnès Varda teki omaelämäkertaelokuvan 80-vuotispäiväkseen. ”Jos minut avattaisiin, löytyisi hiekkarantoja”, hän hymähtää ja liikkuu keveästi, ikuisen uneksijan tavoin läpi elämänsä ja töidensä. Taustalla siintää rakastetun ja kaivatun hahmo.

***

« Si on ouvrait les gens, on trouverait des paysages. Moi, si on m’ouvrait, on trouverait des plages. » (Agnès Varda)

Eräässä mielessä Les Plages d’Agnès on Agnès Vardan (s. 1928) elämän kronikka. Väljän kronologisessa järjestyksessä saamme tietää hänen lapsuus- ja nuoruusvuosistaan, koulutuksestaan, seksuaalisesta heräämisestään ja työstään valokuvaajana, elokuvaohjaajana ja installaatiotaiteilijana. Kuvaus elämästä Jacques Demyn (1931–1990) kanssa kertoo heidän ensikohtaamisestaan, heidän yhteiselämänsä varhaisista vuosista, heidän erostaan 1980-luvun alussa, paluusta yhteen 1980-luvun lopussa ja Demyn kuolemasta vuonna 1990. Elokuvan loppupuolella unenomainen, tanssimainen kohtaus, jossa Varda on lapsineen ja lapsenlapsineen Noirmoutierin rannalla, korostaa perheen merkitystä Vardan elämässä.

Tärkeiden rantojen kronikka tuo elokuvaan maantieteeseen perustuvan järjestyksen. Sen kautta Varda palaa hänelle rakkaaseen tie-elokuvan, road movien, rakenteeseen, ja se tuo teokseen monien tapahtumapaikkojen vaihtelua. Meidät viedään Vardan synnyinmaassa Belgiassa sijaitsevalle Sèten rannalle, jossa Agnès ja hänen perheensä asuivat veneessä sodan aikana; Noirmoutierin saarelle, jossa hän ja Demy viettivät kesiä; ja Los Angelesiin, missä Varda asui Demyn kanssa 1960-luvun lopulla ja vuosina 1979–1980 ilman häntä. Varda onnistuu jopa kuvittelemaan Pariisin keskustassa sijaitsevan kotikatunsa rue Daguerren rannaksi, minkä tekee mahdolliseksi muutama tonni hiekkaa ja pormestarin virastosta saatu lupa.

Näennäisestä kronologiasta huolimatta elokuvan aikarakenne on vapaa: kerronta liikk ajassa eteen- ja taaksepäin odottamattomilla tavoilla. Elokuvanäytteet ja valokuvat eivät aina vastaa puheena olevaa elämänvaihetta. Ollakseen omaelämäkerta Les Plages d’Agnès ei myöskään tarjoa paljoakaan yksityiskohtia Vardan lapsuudesta. Varda jopa väittää, että lapsuus ei ole innoittanut häntä eikä tarjoa avainta ihmiseen, joka hänestä tuli. Sen sijaan elokuva keskittyy luomaan kuvakudosta Vardan tuotannosta. Huikea määrä valokuvia ja elokuvaotteita kasvaa elämäntarinaksi.

Elokuvan yllättäviin ilmaisukeinoihin kuuluu näytelty rekonstruktio. Varda rekonstruoi sekä kohtauksia menneisyydestä että fantasioita nykyisyydestä mitä erilaisimmilla tavoilla. Esimerkiksi heti alkujaksossa Vardan nähdään pystyttävän peileistä kompleksista installaatiota belgialaiselle rannalle. Siitä saadaan käsitys siitä, miten Varda työskentelee työtoveriensa kanssa ja miten hän työstää installaatioitaan.

Reflektiota omaelämäkerran fragmentaarisesta olemuksesta tarjoaa kohtaus Avignonissa. Varda valmistelee näyttelyä valokuvista, joita hän on ottanut Théâtre National Populairen näyttelijöistä 1950-luvulla. Valokuva näyttelijä Gérard Philipestä on niin valtava, että hän joutuu jakamaan sen moneen osaan.

Käy selväksi, ettei tavoitteenakaan ole mikään lopullinen ja ehjä versio Vardan menneisyydestä vaan uuden luomisprosessin käynnistäminen rakennusosina tyylitellyt, installaatiomaiset kohtaukset, jotka edustavat Vardan muistoja tai fantasioita.

– Kelley Conwayn mukaan (Agnès Varda. Contemporary Film Directors. University of Illinois Press, 2015) AA 5.4.2016