Japanilainen veteraaniyhtiö Nikkatsu keskitti 1970-luvulla voimavaransa roman porno -pehmoerotiikan suoltamiseen, ja ylsi tällä saralla ensimmäiseen kansainväliseen hittiin pelattuaan Emmanuelle-kortin. Lopun uhkea Nikkatsuscope-rakastelu pienkoneessa Tokion yllä suoritetaan tosielämän kamikazeterroristina kuolleen Mitsuyasu Maenon puikoissa.

***

Emmanuelle­-sarjan neljä ensimmäistä elokuvaa olivat erittäin painokkaasti myös eksoottisten lokaatioiden elokuvia. Eroottiset unelmat yhdistyivät kaukokaipuuseen, uusi hedonistinen moraalikoodisto paratiisimaisiin miljöisiin – molemmat yhtäläisen tavoittamattomia asioita yleisössä haaveilleelle, tavalliselle eurooppalaiselle kaduntallaajalle. Kaksi ensimmäistä Emmanuellea olivat sijoittuneet Aasiaan: ykkönen Thaimaaseen, kakkonen Hong Kongiin ja Balille. Tokyo Emmanuellessa japanilainen Nikkatsu-yhtiö päätti avata eksotiikan ja erotiikan aksioomaa kaukoidälliseltä kotikentältä käsin. Elokuvan Emmanuellella ei hahmona ole muuta tekemistä Arsanin, Jaeckinin ja Kristelin hengentuotosten kanssa kuin nimi, mutta ensimmäisen Emmanuelle-elokuvan kuvastosta ja asetelmista ammennetaan paljon: alun puhelinkeskustelu ja viekottelevasti avautuva kylpytakki, otokset lentokoneista ja alastomista uimareista, tikkarifetissikohtaus, vanhemman ja viisaamman seksigurun hahmo… Päähenkilö ei ole nimellisen esikuvansa kaltainen, seksuaalisuutensa rajoilla seikkaileva teinivaimo, vaan kokenut ja itsevarma nainen, joka puolestaan jakaa oppejaan nuorelle parille. Tähän viittaa myös elokuvan japanilainen titteli sananmukaisesti käännettynä: ”Rouva Tokio-Emmanuelle”.

Nimiosaan valittu, softcore-tähdeksi Tokyo Emmanuellella noussut Kumi Taguchi on syntyperältään puoliksi amerikkalainen ja puoliksi japanilainen, ja vangitsevan olemuksensa puolesta hyväksyttävissä niin eurooppalaiseksi kuin aasialaiseksikin. Hänessä on samaa maattomuutta ja kosmopoliittisuutta kuin italialaisen Emanuelle-sarjan hollantilaistuneessa indonesialaisstarassa Laura Gemserissä. Tämän piirteen – ennemminkin kuin tuttuun eroottiseen franchiseen nojautumisen – on sanottu edesauttaneen sitä seikkaa, että Tokyo Emmanuellesta tuli yksi harvoista laajaan kansainväliseen levitykseen murtautuneista roman porno -elokuvista, jollaisiksi kutsuttiin nimenomaan Nikkatsu-yhtiön tuottamia pehmopornofilmejä. Perinteinen, vuonna 1912 perustettu yhtiö oli ajautunut television aikakauden koitteessa taloudellisiin vaikeuksiin, minkä umpisolmun tuotantoporras ratkaisi vuonna 1971 keskittämällä voimavarat tyyliteltyihin seksi- ja s&m-elokuviin. Sapluuna toimi yhtä pitkään kuin muissakin maissa, eli 1980-luvun puoleenväliin ja videokasettien läpimurtoon saakka.

Tokyo Emmanuelle liukuu pehmeän viettelevästä kohtauksesta toiseen ilman turhan sitovaa dramaattista kehikkoa, syvällisimpänä mietteenään intialaiseen filosofiaan perehtyneen professorin teoria siitä, kuinka kahden ihmisen välinen seksi on luonnollista ja siksi väistämättä tylsää. Ikävyydet eivät kuulu Kumi Taguchin maailmaan, jossa kokeillaan kimppakivaa rannalla ratsastavan hevosen selässä ynnä peuhataan pilotin kanssa uljaissa scope-kuvissa Tokion yllä kieppuvan lentokoneen kyydissä. Makaaberiksi viimemainitun kohtauksen tekee nykykatsojan silmissä se, että lentäjää näyttelee Mitsuyasu Maeno – ensimmäisessä ja samalla myös viimeisessä kreditoidussa elokuvaosassaan. Ensi-iltaa seuranneen vuoden maaliskuussa äärinationalistisena kiihkoilijana profiloitunut Maeno syöksyi kuolemaansa suorittamalla pienkoneella kamikaze-iskun Lockheed-skandaaliin sotkeutuneen, niinikään äärioikeistolaisen poliitikon kotitaloon. Kuten asiaan kuuluu, hän karjaisi viimeisinä sanoinaan radioon ”Tennôheika Banzai!” (”Kauan eläköön keisari!”).

– Petteri Kalliomäki 17.7.2024