ISÄNSÄ POIKA (2013)

Kaksi kuusivuotiasta elää hyvin erilaista elämää. Keita on uraohjuksen poika, jota isä valmentaa tokiolaiseen huippukouluun, Ruysei taas köyhän, mutta onnellisen perheen kasvatti. Vaan mitä tapahtuu, kun selviää, että pojat ovat vaihtuneet synnytyssairaalassa? Viisas elokuva pohtii vanhempien suhdetta lapsiinsa ja sitä, mikä lapsissa on ”omaamme”.

***

Hirokazu Kore-edan peruskäsite elokuvasta toiseen on epäilemättä perhe. Isänsä poika -elokuvassa katse tarkentuu vanhemmuuteen, jonka periaatteet joutuvat tarkasteluun sydäntäsärkevän inhimillisen konfliktin äärellä.

Isänsä pojassa (Soshite shichi ni naru, 2013) kaksi pariskuntaa saa tietää, että heidän poikansa ovat vaihtuneet synnytyssairaalassa. Kumpikin perhe on kasvattanut toisen poikaa omanaan kuuden vuoden ajan täysin tietämättömänä vaihdoksesta. Jotakin on tehtävä, eikä peruutusvaihetta ei ole. Liikkeelle lähdetään rauhallisesti: aluksi lapset vierailevat biologisten vanhempiensa luona viikonlopun.

Perheiden kasvatusmenetelmät ovat kovin erilaisia. Uraohjautunut varakas arkkitehti joutuu kyseenalaistamaan omansa, kun toinen isä, työväenluokkainen ja leikkisä, vaikuttaa olevan hyvin suosittu lasten parissa. Onko lapsen suhde vanhempiinsa veriside vai yhdessä vuosia vietettyä aikaa, Kore-eda kysyy. Toisin sanoen, ratkaiseeko luonto vai kasvatus, kas siinä pulma.

Näinkin tarkasti muotoillussa perusasetelmassa Kore-eda pystyy laajentamaan käsittelyn japanilaista yhteiskuntaa kohtaavaksi. Kyse on nykyjapanilaisten perheiden elämäntyylistä, työetiikasta, rahanmerkityksestä ja kysymyksessä, kuinka halukkaita vanhemmat ovat antamaan aikaa omalle kasvatustyölleen.

Japanilainen kulttuuri tunnetaan nyanssien tarkasta tajusta ja niiden lukemisesta, Kore-eda pystyy välittämään elokuvassaan yleisemminkin ihmissuhteiden kehittymisen ja muuttumisen tapoja. Samalla ihminen joutuu kysymään, mikä elämässä on tärkeää.

– Jari Sedergren 2019