LÄHTÖJÄ (2008)

Okuribito
Ohjaaja
Yojiro Takita
Henkilöt
Masahiro Motoki, Tsutomu Yamazaki, Ryoko Hirosue
Maa
Japani
Tekstitys
suom. tekstit
Kesto
131 min
Teemat
Kopiotieto
DCP

Parhaana ulkomaisena Oscarilla palkittu elokuva on tutkielma miehestä, joka löytää merkityksen ja inhimillistä syvyyttä epätodennäköisessä ammatissa. Työttömäksi jäänyt sellisti Daigo (Motoki) luulee hakevansa töitä matkatoimistosta, mutta päätyy hautaustoimistoon tehtävänään valmistella vainajat viimeiselle matkalle. Hienovireinen huumori sävyttää koskettavaa draamaa.

***

Maailmanlaajuisen finanssikriisin koulimassa Tokiossa sellisti Daigo huomaa sinfoniaorkesterin hajottamisen myötä olevansa työtön ja muuttaa vaimoineen vanhaan kotikaupunkiinsa maaseudulle. Lehti-ilmoitus lupaa hyväpalkkaista työtä vailla tarvetta kokemuksesta, joten mies tarttuu tilaisuuteen. Vastoin ennakko-odotuksia kyseessä ei ole matkailualan toimi, vaan Daigo huomaa pian somistavansa kuolleita arkkuihinsa. Asiakkaat ovat kyyneliin saakka kiitollisia pakollisen työn tekijälle, mutta halveksivat silti tämän ammattia. Vaatteisiin tarttuva kalmanhaju kiinnittää kanssamatkustajien huomion bussissa, eikä sisäänpäin kääntynyt Daigo uskalla kertoa uudesta, häpeällisestä elinkeinosta vaimolleen.

Okuribito tarkoittaa vapaasti suomennettuna ”häntä, joka lähetetään pois”. Filmin alullepanijana toimi pääosaa esittävän Masahiro Motokin matka Intiaan, jossa hän huomasi paikallisten suhtautuvan kuolemaan huomattavasti omaa kansaansa luonnollisemmin. Motoki puolestaan tutustutti ohjaaja Yôjirô Takitan lähdemateriaalina toimineeseen ja Japanissa menestyneeseen Shinmon Aokin esseekokoelmaan Coffinman: The Journal of a Buddhist Mortician (1993), jonka pohjalta käsikirjoitus tehtiin.

Japanissa kuolleiden kanssa kontaktissa oleminen on syvälle juurtunut tabu. Tämä välittyy elokuvasta äärimmäisen vahvasti, ruumiita valmistelevien ihmisten esiintyessä yhteiskunnan alimpana kastina. Synkäksi miellettävästä teemastaan huolimatta kyseessä on pohjimmiltaan positiivinen elokuva, jonka taustalla kaikuu Motokin halu tuoda jokaista ihmistä odottava vääjäämätön normaaliksi osaksi kiireisten japanilaisten elämää. Asenteiden muovautumista kuvataan halki elokuvan niin miehensä ammatin lopulta hyväksyvän vaimon kautta kuin Daigon palautuvana kykynä nauttia jälleen liharuoista, joita hän on uuden ansiotyönsä myötä alkanut vierastamaan. Elävät pysyvät hengissä kuolleiden avulla, eikä suuhun pistetty ruumis lopulta ole sen luonnottomampi kuin arkkuun ja krematorioon laitettu. Ruokaan liittyvä symboliikka on läsnä myös esimerkiksi kohtauksessa, jossa ensimmäiselle työkomennukselleen lähetetty Daigo pidättelee kuolleen asunnossa oksennusta: katsoja näkee kuvassa mätänevät hedelmät ja matoja kuhisevat paistit, muttei itse kalmoa.

Pienistä, arkipäiväisistä asioista mustaa huumoria löytävä, mutta samalla rakkaiden poismenosta kumpuavan surun välittävä Okuribito on toteutukseltaan ensiluokkaista jälkeä. Näyttävät kuvat tuntuvat tarkkaan sommitelluilta ja rajatuilta. Lumi sataa hiljalleen pikkukaupungin kaduille, kirsikkapuut kukkivat vaaleanpunaisina ja taustalle piirtyvät vuoret hallitsevat maisemaa lukuisissa kohtauksissa. Polttohautauksesta leikataan taivaalle lentäviin joutseniin, ja Masahiro Motoki ja Ryôko Hirosue kykenevät välittämään halutut tunteet pelkillä silmillään. Sello ja piano soivat kauniina, mutta musiikkia käytetään silti harkiten. Aiheeseensa paneutuvan elokuvan onnistuu hetkittäisestä sentimentaalisuuden rajamailla tasapainottelusta huolimatta olla lankeamatta helppojen ratkaisujen kuoppaan.

Eroottisilla pinku eiga -filmeillä uransa aloittaneen ja niin satiirien kuin yliluonnollisen fantasian parissa työskennelleen Takitan nimi ei ole noussut länsimaissa pinnalle. Tämä ei kuitenkaan estänyt kotimaassaan palkintoja kahminutta ja kriitikoidensa ylistämää Okuribitoa voittamasta parhaan ulkomaisen elokuvan Oscaria vuonna 2009.

– Joonatan Nikkinen 2020