SETÄ BOONMEEN EDELLISET ELÄMÄT (2010)

Cannesin pääpalkinnon voittanut elokuva on uniikki kuvaus kuolemansairaasta miehestä elämän suurimman mysteerin kynnyksellä. Kärsiessään sairasvuoteella akuutista munuaissairaudesta Boonmee-eno alkaa kohdata edesmenneitä sukulaisia ja matkaa viidakon läpi luolaan, ensimmäisen elämänsä synnyinpaikkaan.

***

Helsinki Cine Aasian avajaiselokuvana nähdään thaimaalaisen Jakrawal Nilthamrongin Anatomy of Time (2021). Avajaiset to 5.5. klo 17 Kino Reginassa. Helsinki Cine Aasia 5.5.–8.5. Ohjelmisto julkistetaan 19.4. ja liput tulevat myyntiin osoitteessa helsinkicineaasia.fi

***

Apichatpong Weerasethakulin elokuvissa on aina kaksi erillistä tasoa, joiden välinen raja on enemmän tai vähemmän hämärä. Todellisuus ja taru eivät toisinaan millään näennäisellä tapaa liity yhteen, toisinaan niitä on mahdoton erottaa toisistaan. Weerasethakulin kuuluisimmassa teoksessa ne törmäävät monella tapaa. Setä Boonmeen edelliset elämät oli ensimmäinen Cannesin kultaisen palmun voittanut thaimaalainen elokuva, ja siten monella tapaa myös tekijänsä kansainvälinen läpimurtotyö.

Elokuva on rakennettu löyhän juonen ympärille, joka on varsin episodimainen. Sukulaiset tulevat munuaisten vajaatoimintaan kuolevan Boonmeen luokse, haamut ilmaantuvat hänen kotiinsa, hän muistelee elämiään, niin entisiä (joissa hän on milloin vesipuhveli, milloin kissakala) kuin nykyistä, hän kuolee, sukulaiset palaavat kaupunkiin hautaamaan hänet – elämä jatkuu. Tyylillisesti nämä episodit erottautuvat toisistaan selkeästi, staattisista kompositioista dokumentaarisuuteen ja jopa still-kuviin. Weerasethakul onkin sanonut Boonmeen olevan elokuvana muistista ja muistamisesta kunnianosoitus myös elokuvaa ja elokuvan historiaa kohtaan.

Keskeisimpiä Boonmeessa jatkuvasti läsnä olevia vastakkainasetteluja on voimakas kontrasti valon ja pimeyden maailmojen välillä. Pimeä ei Weerasethakulin tuotannossa näyttäydy negatiivisena tai luotaantyöntävänä, vaan pikemminkin rauhoittavana ja mystisenä. Pimeys ja hämärä ovat epätodellisuuden, unien ja fantasian maailma, jossa mikään ei ole meille selkeää ja ääriviivat sumentuvat. Pimeydessä mikä vaan voi olla mitä vaan – päivänvalo taas paljastaa meille todellisuuden ja arjen. Elokuva alkaa pimeydestä, josta herätään valoon, kuin filmiprojektorin käynnistyessä. Apinahaamut, jotka näemme vain punaisten silmien kajona, saattavat ensi alkuun vaikuttaa pelottavilta – jopa jonkinlaisen kauhuelokuvan elementeiltä. Astuessaan valoon yksi paljastuukin kuitenkin Boonmeen pojaksi, joka on hävinnyt todellisuuden rajan tuolle puolen.

Valon ja pimeyden suhdetta mukaillen Boonmeessa on myös samanlaisia kontrasteja maaseudun ja kaupungin, vanhan ja modernin välillä. Suurin osa elokuvasta tapahtuu luonnon ympäröimässä ”vanhassa maailmassa”, jonka läpitunkemattoman lehvästön peitossa henget yhä asustelevat ja hämärän olentojen on hyvä vaeltaa. Ainoastaan elokuvan loppupuolella näemme kaupunkimaisemaa, joka viidakon hengitykseen tuudittautuneelle katsojalle saattaa äkkiä vaikuttaa jopa apinaotuksia ja entisiä elämiä oudommalta näyltä. Kaupunki on täynnä keinotekoista valoa, televisioita, musiikkia – kaikki tuntuvat tietoisilta pyrkimyksiltä hylkiä menneisyyttä ja häivyttää mystisen maailman varjot. Boonmeessa toistuvana pohjavireenä on poliittinen taso: Thaimaan lähihistorian tukahdutetut haamut.

Tämä sama paralleeli on tietysti myös elämän ja kuoleman välinen raja. Menneisyys kuolee samalla, kun sukupolvet haihtuvat. Elokuvan aivan lopussa tarumaailma kuitenkin muistuttaa yllättäen olemassaolostaan modernin kaupunkitodellisuuden seassakin.

–  Oskari Lindfors