CLOUDS OF SILS MARIA (2014)

Clouds of Sils Maria-elokuvassa veteraaninäyttelijä (Juliette Binoche) suostuu esiintymään läpimurtonsa mahdollistaneen queer-näytelmän uudessa versiossa samalla, kun hänen tunteensa ja seksuaalinen veto assistenttiaan (Kristen Stewart) kohtaan voimistuvat.

Kuukauden double bill -elokuvaparissa Petra von Kantin katkerat kyyneleet (1972) Fassbinderin näytelmäsovituksen valokeilassa on menestynyt, mutta omaan taloonsa erakoitunut muotisuunnittelija. Emotionaalisesti epävakaa Petra rakastuu malliksi haikailevaan Kariniin katkerin seurauksin.Metatasot kasautuvat tiheiksi, koska Fassbinderin teksti toimi innoittajana sekä Assayasin elokuvalle, että elokuvan sisällä nähtävälle elokuvalle.

***

Olivier Assayas on tehtaillut pitkästyttäviä ranskalaisia puhe-elokuvia, joiden luoma keskiluokkainen maailma viehättää lienee juuri ennen muuta keskiluokkaisia katsojia, mutta iskee pitkästymisen piikin, joka kouraisee äkillisesti mutta lujaa, heihin, jotka hakevat taiteeltaan jotain syvempää, jotain murtavampaa tai päähän sopivammin iskeytyvää (miksi vaatiakaan taiteelta vähemmän kuin moukaria, joka iskeytyy vailla selitystä ja ihan puskan takaa takaraivoon ja pistää vintin pimeäksi?); sanalla sanoen häntä voisi nimittää porvarilliseksi ohjaajaksi; hänen aiheensa ovat liikkuneet keskiluokkaisten ihmisten ongelmien ympärillä: Rivien välissä (2018) oli yksinkertaisesti kauhean tylsä, kehuttu Kesähetket (2008) vielä sitä enemmän, mutta Irma Vepissä (1996) oli kuitenkin sitä jotakin. Clouds of Sils Maria keskittyy yläluokkaan ja taiteilijoiden elämään; valottaen sitä, kuinka pikkusieluisia ja salaviekkaita taiteilijat saattavat olla, ohjaaja kuitenkin onnistuu kuvaamaan erästä ihailtua ja ehkä ainakin tässä tapauksessa vähän yliarvostettua ihmistyyppiä, ja siinä mielessä paljastamaan ihmisistä vain vaivoin salattua viheliäisyyttä.

Monessa taiteellisessa mielessä Assayas jää jälkeen vaimostaan Mia Hansen-Lovesta, jonka viimeisin elokuva Bergman Island (2021) liikkui samoissa aihepiireissä kuin Clouds of Sils Maria, mutta oli vielä vetävämpi kuvatessaan taiteilijoita. Clouds of Sils Marian ohjaajan tähän mennessä hienoin elokuva Carlos (2010) oli onnenpotku heille, jotka kaipaavat elokuvalta jotain muita kuin hyvin toimeentulevien ihmisten dilemmoja; se oli pieni atomipommi, joka räjähtää pään sisäisissä labyrinteissa ja pistää mielen mullin mallin, siinä missä ohjaajan lähes koko muu tuotanto vastaa pitkälle kehitettyä unilääkettä.

3D-animepornografiaa kuvaava Demonlover (2002) oli kuitenkin ihmiskuvauksessaan vielä astetta synkempi kuin Clouds of Sils Maria, ja tässä mielessä varmasti totuudenmukaisempi; keskeistä hänen elokuvassaan on viime kädessä henkinen taistelu, taistelu valta-asemista ja siitä, mitä ihminen lopulta on: vaistojen varassa kulkeva eläin. Carlos vaikutti siltä, että ohjaaja olisi saanut yllättäen kovan sähköiskun ja hermot olisi mennyt raiteiltaan. Valitettavasti ne myös palasi raiteilleen ja ohjaaja palasi tekemään elokuvaa tylsästä keskiluokasta.

Puhe-elokuvia katsellaan kenties samoista syistä kuin keskiluokka ihailee kaksinaismoralistisesti yhteiskunnallisista vaikeuksista kertovia elokuvan valepukuun puettuja saarnoja: saadakseen kokea elokuvissa mentaalisen masturbaation, jonka turvin sietää paremmin itseään ja olemassaoloa ylipäänsä, kokea itkusilmin välittävänsä tästä kammottavasta maailmasta, jossa olemassaolo ei ole vain kipeää, mutta kauttaaltaan turhaa; hyväksyäkseen etuoikeutetun asemansa siksi, että voi kokea välittävänsä ainakin syrjityistä, jos ei nyt teekään mitään sen eteen, että asiat muuttuisivat: pari kyyneltä sinne ja tänne, niin omatunto lujittuu kovemmin sydämeen ja itseään on helpompi sietää kun ymmärtää välittävänsä, vaikka pysyykin välinpitämättömänä. Kokea, että välittää heikommissa asemissa elävistä kanssaihmisistä, vaikka olisi itse ylläpitämässä tuollaisten sosiaalisten vääryyksien luomaa rakenteellista väkivaltaa, josta elokuva antaa esimerkin.

Assayasin elokuvan aavemaisuus on pikemminkin sisäistä kuin ulkoista, ja oikeastaan Sils Marian vuorimaisemat ovat niin kauniita, että niitä voisi kuvata silmän rakastetuiksi. Vähintään näissä kuvissa silmä saa ruokaa ja sielu lepää: ei edes taiteilijoiden pikkumaisuus saa aikaan vaivaa noissa taivaallisissa näyissä. Jos pystyy jotenkin nielemään sen, että elokuvan henkilöhahmoja esittää miljoonia tienaavat tähdet, kuten Juliette Binoche – joka kerta kaikkiaan on loistava näyttelijä ennen muuta Michael Haneken ja Krzysztof Kieslowskin elokuvissa – tylsistä ja lapsellisista teinikauhuelokuvista tuttu Kristen Stewart ja Chloë Grace Moretz, jota pedofiileille herkullisesti seksualisoitiin elokuvassa Kick-Ass (2010; sillä eikö tämän ajan suurin ylpeilyn aihe ole se, ettei mikään ole enää pyhää ja kaikki on sallittua?), joka muuten oli ensiluokkaista kuonaa jopa supersankarielokuvien päällisinpuolin melko ala-arvoisessa kastissa, niin jos voi hyväksyä sen, että nämä kaiken kaikkiaan etuoikeutetut ihmiset kärsivät – todella kärsivät – näiden elokuvien hahmoina, eikä tarraudu johonkin pinnallisiin vääristymiin, voi tästä elokuvasta saada irti enemmän kuin viihdettä.

Assayas on kuitenkin hämmentävä ohjaaja: hän teki ”elegantin aikalaisdraamansa perään neo noir -jännärin 3D-animepornosta.” Kumpi sitten tuleekin ensin todellisuus vai uni, Assayasin elokuvaa on kliseisesti kuvattu aavemaiseksi ja unenomaiseksi; termit voisi pistää melkein minkä tahansa elokuvan yhteyteen, eivätkä ne oikeastaan edes kuvaa Assayasin elokuvaa mitenkään: kuviltaan se on kuitenkin kaunis ja toimii, jälleen kliseisesti sanottuna, parhaiten valkokankaalta. Sitä katsellessaan ajattelee pakostakin: tämä on kuin uni, jonka olen jo nähnyt.

Kuitenkin sen näyttämä kuva voisi olla kuolemanjälkeisestä elämästä. Porvarillisen ohjaajan ansio voi olla siinä, että hän näyttää kulttuuripiirien ihmiset ihmisinä: pikkusieluisina, toisiaan selän takana puukottavina, pettävinä ja julmina. Ehkä he eivät olekaan sen parempaa väkeä kuin katujen heebot, joiden yläpuolella kuvittelevat olevansa, vaikka väittäisivätkin muuta: ainakin jäljessä mainitut kaikessa yksinkertaisuudessaan ovat rehellisempiä; kulttuuri-ihmisten ongelma monesti on se, että he näyttelevät etuoikeutetusta asemastaan käsin isosydämisiä ja reiluja ja ties mitä hyväntekijää ja maailmasta välittävää (vaikka useimmiten ylläpitävät vähintään luokastaan käsin kauhistelemiaan ja vastustamiaan ongelmia), jolloin – nähdessään, että he ovat yhtä julmia kuin kaikki muutkin – pettymys ihmisiin voi syntyä moninkertaisena; hauskaa on rahoittaa niitä pommeja, jotka räjäyttelevät taloja tuolla jossain, jos sen jälkeen saa lahjoittaa viisikymmentä euroa jollekulle, jonka talo räjähti; näyttää itselleen, että välittää.

Kulttuuri-ihmiset ovat, yhtä lailla kuin muut, ihmisiä, siksi perin viheliäistä sakkia. Mutta juuri heidän antamansa petos tuntuu voimakkaammalta, sillä heihin naiivisti luotti, niin kuin idiootti sinisilmäinen voi luottaa vaikuttaviin ihmisiin: rakastaa vailla takeita vastarakkaudesta; kun tajuaa, että he menevät viettien vallassa välittämättä mistään muusta siinä missä muutkin, tuntuu petos suuremmalta.

Kun taas nämä katuheebot eivät salakavalasti petä: he ovat jo ruumiillisesti näyttävästi kuonaa, rehellisesti roskasakkia, joita voi karttaa ihan vain siksi, että he yleensä haisevat ja ovat juoneet aivonsa, jotteivät pysty enää juonittelemaan, mutta kenties sydämiltään puhtaampia, sillä heitä ei vaivaa ajattelu-niminen sairaus. Assayas hieroo intellektuellien ja taiteilijoiden olemuksen katsojan naamaan herkkänä kuin toukokuun ruusu. Hän sentään tietää, mistä tekee elokuvaa: oman luokkansa kaksinaismoralismista.

Assayasin elokuvan herättämä tyhjyys on kouriintuntuvaa: kenties misantropiaa ruokkii vain se, että elää ihmisten keskuudessa, näkee ja katselee heitä. Usein jo se, että kuulee heidän äänensä, riittää syyksi ryhtyä misantroopiksi. Miten tahansa, ulkoisesti elokuvan tarjoama tarina on koukeroinen ja täynnä eri suuntiin vieviä polkuja, eikä siinä tehdä matkaa vain ulkoisesti, mutta myös sisäisillä taajuuksilla:

”Avioeronsa keskellä eurooppalainen näyttelijä Maria Enders saapuu Sveitsiin tekemään vanhemman naisen roolia samassa lesbosuhteesta kertovassa näytelmässä, jossa löi itsensä läpi vuosikymmeniä sitten nuoremman naisen roolissa. Tähän rooliin on nyt valittu räikeä uuden polven jenkkifilmitähti. Odotellessaan harjoitusten alkua erikoisesta sääilmiöstään tunnetussa Silserseen alueen pikkukylässä Maria yrittää yhdessä amerikkalaisen assistenttinsa Valentinen kanssa löytää näkökulmaa hahmolleen. Analyyttisen Valin ja hänestä yhä pahemmin riippuvaisen Marian keskinäiset keskustelut alkavat muistuttaa näytelmän naisten välistä valtataistelua.” (Wikipedia).

Dilemma nähdäkseni on se, ettei Assayas mene tarpeeksi pitkälle, jotta löytäisi puhtaan totuuden. Puolitiehen jääminen on aina synti. Jonkinlaisen totuuden hän silti tuo esille, mutta en tiedä, mikä totuus tämä on: onko se totuus ihmisten sisällä asuvasta heikkoudesta, kilpailuvieteistä, nautinnonhalusta, valtataistelusta, katkeruudesta, omahyväisyydestä, egoismista, kaksinaismoralismista, vai mistä; katsoja saa päättää; yhtä kaikki, vaikka me ihmiset olisimme sisältämme perin rumia, maailma on sentään – elokuva muistuttaa – vielä, ainakin jonkin aikaa (ennen kuin tuhoamme sen tyystin) kaunis: ja Sils Marian usvaiset, vuoria taittavat pilvet iättömiä.

– Joonas Nykänen 3.7.2021