LAURENCE ANYWAYS (2011)

Elokuvan päähenkilö on onnellisessa parisuhteessa pitkään ollut kirjallisuuden professori. Äkisti hän oivaltaa varastaneensa elämän naiselta, joka hänen oli tarkoitus olla, ja aloittaa sukupuolenkorjausprosessin. Ohjaajan barokkisessa visualisoinnissa yhdistyvät komeasti Douglas Sirkin näyttämöllepano ja 1980-luvun MTV-estetiikka.

***

Xavier Dolanin kolmas ohjaus alkaa vuodesta 1989, samana vuonna, jolloin ohjaaja on syntynyt. Ensimmäisessä elokuvassaan I Killed my Mother (2009) parikymppinen Dolan teki tiliä suhteestaan äitinsä. Kolmiodraamassa Les Amours imaginairies (2010) Francis ja Marie molemmat rakastuvat Nicolakseen, komeaan maalta kaupunkiin muuttaneeseen nuorukaiseen. Myös Laurence Anywayn ytimessä ovat ihmissuhteet ja sukupuolitematiikka.

Laurence Anyways alkaa tekstillä:

– Mitä etsit Laurence Alio?

– Etsin henkilöä joka ymmärtää ja puhuu kieltäni. Henkilöä, joka olematta itse ulkopuolinen, kyseenalaistaa ei ainoastaan marginalisoitujen vaan myös normaaliksi itseään kuvaavien ihmisten oikeudet ja arvon.

Laurence Anywaysin alkukohtauksessa naismainen hahmo kävelee hidastetusti Montrealin kaduilla kohdaten ihmetteleviä ja vihamielisiä katseita kadoten lopulta usvaan. Varsinainen tarina alkaa kymmenen vuotta aikaisemmin, jolloin Fréderiquen kanssa parisuhteessa oleva Laurence on suosittu kirjallisuuden opettaja joka havahtuu epäilemään omaa sukupuoltaan. Dramaattisessa, autopesulaan sijoittuvassa kohtauksessa Laurence kertoo Fréderiquelle tuntemuksistaan, kuinka hän tuntee varastaneensa sen naisen elämän, joka hänen pitäisi olla. Taustalla soi voimallisesti Prokofievin Romeo ja Julia ja vesi valuu tuulilasia pitkin kuin vuolaat kyyneleet. Dolanin tyylillisestä leikeittelystä voi olla montaa mieltä, mutta ilmaisuvälineen keinot hänellä on hallussa. Dolan liikkuu sulavasti tunnelmasta ja aiheesta toiseen ja käyttää luovasti hyväkseen elokuvailmaisun kirjoa lavastuksesta leikkaukseen, kamera-ajoihin ja hidastuksiin manipuloidessaan päähenkilöiden ja katsojien tunnetiloja.

Laurencessa on kosolti (melo) dramaattisia itkukohtauksia, kovaäänisiä riitoja ja saarnaavia vuodatuksia mutta nämä seremoniat ovat ikkunoita Dolanin hahmojen emotionaalisiin tiloihin, eivät ainoastaan ohjaaja-käsikirjoittajan paasausta. Ja kun hahmot ovat kyvyttömiä ilmaisemaan itseään, barokkinen visualisointi, joka liittää douglassirkmaisen näyttämöllepanon 1980-luvun MTV-estetiikkaan, tekee sen heidän puolestaan. On katsojasta kiinni tuntuuko tämä ylitseampuvalta vai ei.

– Pasi Nyyssönen 7.4.2015