PHOENIX (2014)

Ohjaaja
Christian Petzold
Henkilöt
Nina Hoss, Ronald Zehrfeld, Nina Kunzendorf
Maa
Saksa/Puola
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K12
Kesto
98 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 2K DCP
Lisätieto
Hubert Monteilhetin romaanista

Keskistysleiriltä palaavan entisen laulajan kasvot ovat palaneet sodassa pahasti. Kuoleman ja menneisyyden varjoista miesystävänsä elämään uudelleen ilmaantuva nainen nousee kuin Feeniks-lintu tuhkista. Lopputuloksena on kiehtova elokuva sodanjälkeisen Saksan identiteetistä. Elokuvan maaginen loppukohtaus, jossa Hoss tulkitsee Kurt Weilin kappaleen ”Speak Low”, saa ihon kananlihalle.

***

Christian Petzoldin kuudes yhteinen elokuva näyttelijätär Nina Hossin kanssa ei ole niinkään feeniks kuin khimaira, hohtavan elohopeamainen luomus. Kun elokuvan usvainen loppu lähestyy, ja sen kuvat menettävät terävyytensä, on mahdotonta sanoa varmasti, mitä on tapahtunut, mutta vaikutus on tyrmistyttävän väkevä. Tällaista on elokuvan vastaansanomaton voima: Phoenixin samanaikaisesti hiuksenhieno ja teräksinen rakenne on louhittu Euroopan historian kaatopaikalta. Saksan historian aaveet ovat aina riivanneet Petzoldia. Tehtyään elokuvuia Afganistanin sodasta (Jerichow) ja Berliinin muurin perinnöstä (Vainotut, Wolfsburg, Gespenster, Yella) Petzold vie meidät takaisin hetkeen Saksan historiassa toisen maailmansodan jälkeen.

Kaikki alkaa pimeässä. On auto. Film noiria muistuttava jazz soi. On nainen ilman kasvoja. Hän on Nelly, entinen laulaja ja keskitysleirivanki, jonka kallon on murskannut luoti. Emme koskaan näe luodin aiheuttamaa tuhoa, vain häpeän amerikkalaisen vartijan kasvoilla, joka vaatii siteitä poistettaviksi, ja mustelmat jotka jäävät näkyviin sen jälkeenkin kun Nellyn kasvot on plastiikkakirurgisesti luotu uudelleen. Näinä aikoina on määrättyä etua siitä, että saa uudet kasvot, ja Nelly on kaunis. Mutta se on sivuseikka. Nelly ei enää tunnista itseään. ”En ole enää olemassa”.

Järkyttävän johdannon jälkeen tarina avautuu hitaasti, täynnä vihjeitä ja harhapolkuja. Se on monimutkainen kudos täynnä solmuja ja silmäpakoja. Vähitelleen totuus menneisyydestä alkaa nousta esiin. Nelly etsii rakasta pianistimiestään Johnnyä, joka ei ole juutalainen, mutta hänen ystävättärensä Lene, juutalaisen henkilörekisterin virkailija, pitää heitä tahallaan erossa toisistaan syistä, jotka käyvät selville vain hitaasti ja vähitellen. Lene haluaa lähteä pois Saksasta ja sen kauhuista aloittaakseen Palestiinassa uuden elämän; Nelly on järkähtämätön. Kun Nelly lopulta löytää Johnnyn tämä näkee vain vähän yhteyttä vaimoon, jonka hän uskoo kuolleen. Koska Johnny haluaa päästä käsiksi holokaustissa murhatun suvun omaisuuteen hän pyytää Nellyä – joka kutsuu itseään nyt Estheriksi – esiintymään omana itsenään.

Petzold, lahjakas tarinankertoja, joka on laatinut käsikirjoituksen yhteistyössä Harun Farockin kanssa, leikittelee taitavasti tiedon, uskon ja identiteetin kysymyksillä. Hänen henkilöhahmojensa läpitunkemattomuus luo jännittävän epävarmuuden ilmapiirin, jossa emme voi olla koskaan varmoja siitä, mikä on petosta ja mikä itsepetosta. Hoss ei käytä proteeseja eikä naamioita ja näyttää koko ajan omalta itseltään, joten miksi Johnny ei tunnista häntä? Miksi Nelly on mukana pelissä? Ja miksi hänen on koettava toinen muodomuutos ”muuttuakseen” Nellyksi? Johnnyn mukaanuusi nainen on ”liian lyhyt”, hän ”kävelee oudosti”, ja hänellä on ”kauheat” hiukset. Johnny valitsee hänelle vaatteita ja huulipunan ja pakottaa hänet harjoittelemaan vuorosanoja ja sisääntuloja. Mitään ei tunnu merkitsevän Nellyn toteamus, että on tuskin uskottavaa, että Auschwitzista tullaan takaisin korkeissa koroissa ja tukka nutturalla: ”He haluavat Nellyn, eivät mitään leirikummitusta”, Johnny korjaa häntä.

Petzold kantaa huolta paitsi Saksan menneisyydestä myös taiteen – ja erityisesti elokuvan – kyvyttömyydestä kertoa siitä. Phoenix on täynnä viittauksia elokuvan historiaan, myös film noir -estetiikkansa kautta. Sen ovat hienosti toimeenpanneet Petzoldin vakituiset työtoverit, kuvaaja Hans Fromm ja lavastaja K. D. Gruber. Tarinan perusidea tuo mieleen useita muita elokuvia kuten Silmät ilman kasvoja (1960), Naisen kasvot (1941) ja tietenkin Vertigon (1958).

Johnny harjoittelee kuolleen vaimonsa paluukohtausta ratakiskojen luona, mikä tuo mieleen sekä kuolemanjunat että kameravaunun kiskot. Kohtaus, jossa harjoitus pannaan toimeen, on mestarillisen monitasoinen ja kerroksinen jakso, henkeäsalpaavan elokuvallinen ja koskettavan ontto. Harvinaisen hienostunut Phoenix todistaa, että Adorno oli väärässä: runous Auschwitzin jälkeen ei ole barbariaa, vaan se voi olla upeaa, värikästä, tähditettyä. Petzoldin nerous piilee sekä kyvyssä nousta loistavan esikuvan tasalle että taidossa tehdä siihen piinaava mutta tervetullut korjausliike.

– Catherine Wheatleyn mukaan (Sight & Sound, June 2015) AA 23.6.2016