AJOJAHTI (1967)

Pariisin hiljaisia katuja tiikerin lailla hiipivä Costello (Alain Delon) on palkkamurhaaja, joka noudattaa samuraiden stoalaista vaitioloa. Yksinäisyydessään ja askeettisuudessaan Jean-Pierre Melvillen revisionistinen rikoselokuva on viiltänyt itselleen paikan elokuvahistoriassa ja innoittanut yhdysvaltalaisen Jim Jarmuschin samuraielokuvaa, jossa mafian leivissä työskentelevä Ghost Dog (Forest Whitaker) asuu katolla ja ampuu kohteitaan viemäristä.

Ajojahti sekä Ghost Dog – Samuraiden tapaan esitetään maaliskuun Kuukauden Double Billina. Molemmat elokuvat valottavat samuraikoodistoa ja japanilaisen kulttuurin viittauksia pitkällä aikajänteellä tuijottamatta kohdettaan hengiltä. Vierasmaalaiset samurait lipuvat muukalaisina omissa todellisuuksissaan, elämän ja kuoleman rajalla.

Huom! oikea esitysaika 17.40 on tuntia myöhemmin kuin ohjelmavihkossa ilmoitetaan.

***

Ajojahti jatkaa Jean-Pierre Melvillen tutkimusmatkaa alamaailmaan, poliisien ja rikollisten suhteisiin Ilmiantajan ja Toisen hengenvedon viitoittamalla tiellä. Nyt päähenkilö on yksinäinen, täysin arvoituksellinen ammattitappaja, vastapelurinaan perinpohjainen ja analyyttinen poliisikomisario. ”Ei ole suurempaa yksinäisyyttä kuin samurain, paitsi ehkä viidakossa metsästävän tiikerin yksinäisyys” – näin kuuluu tässä elokuvassa Melvillen motto, jonka hän ilmoittaa olevan peräisin ”Bushidon kirjasta”. Itse asiassa ”lainaus” on Melville omaa keksintöä, mutta se meni täydestä jopa Japanissa, kuten Melville ylpeänä kertoi.

Elokuvan alkuperäinen nimi viittaa osittain Melvillen pyrkimykseen irtautua amerikkalaisista lähteistä, osittain se ilmentää hänen gangsteriensa tuntemaa idealismin lajia: ammattitappaja on soturiluokan kunniallinen edustaja, joka tappion kärsittyään suorittaa eräänlaisen harakirin. Tässä elokuvassa näkyy selvästi Melvillen pyrkimys päästä eroon pintarealismista, kautta linjan hän pienin yksityiskohdin kuljettaa katsojaa fantasian maailmaan: värit ovat tahallisen epänaturalistisia, henkilöhahmot rationaalisin termein selittämättömiä, lavastukset kaukana 1960-luvun lopun maailmasta, kiinni vain gangsterielokuvan ajattomassa mytologiassa.

Melville on luonnehtinut elokuvaansa paranoidin tekemäksi analyysiksi skitsofreenikosta: alusta pitäen hän halusi näyttää Jeff Costellon henkisesti häiriintyneenä miehenä, jolla on erehtymätön taipumus skitsofreniaan. Melvillen sanoin, hän on ”mies, joka on kuollut ensimmäisestä kuvasta lähtien, mies, joka rakastaa omaa kuolemaansa”. ”Skitsofreenikolle jokainen teko riitti, itse asiassa rituaali sinänsä on skitsofreeninen. Rituaali on eläimellinen tapa, ja siksi inhimillinen, erityisesti uskon yhteydessä. Uskon lailla se on osa ihmisen hulluutta.” (Melville)

Jälleen kerran Melville luo kuvan alamaailmasta, joka on tehtävästään tietoisten ammattilaisten maailma, ei meidän maailmamme näköinen eikä sen kääntöpuoli, vaan tihentynyt muoto siitä. Tämä maailma täyttyy intensiivisestä keskittymisestä tehtävään, ystävyyksien ja petosten verkosta, yksinäisestä vaelluksesta, kuoleman läsnäolosta, joka valaa Jeff Costellon viimeiseen tehtävään ja viimeisiin vaiheisiin korkokuvan omaista painoa ja kuulautta. kun ”samurai” tietää olevansa kuolemaantuomittu, hän säilyttää viimeiseen asti ylhäisen vapauden valita itse tapansa ja aikansa kuolla – siinä hänen elämäntapansa, toisin sanoen kuolemantapansa ylevyys sekä hänen ylevyytensä poliiseihin nähden.

– Roy Armesin (French Cinema Since 1946 II, 1970), Rui Nogueiran (Melville on Melville, 1971) ja muiden lähteiden mukaan