Teheranin kaduilla kruisaileva Panahin taksi muuntautuu näyttämöksi, jossa matkustajat avautuvat toiveineen ja pelkoineen. Kojelaudalle sijoitettu kamera tekee taksista liikkuvan studion, jossa arki muuttuu yhteiskunnalliseksi mosaiikiksi. Berliinin Kultaisella karhulla palkittu huumorin, draaman ja inhimillisyyden yhdistelmä luo lämpimän ja elävän kuvan nykypäivän Iranista.

***

Ranskalainen elokuvakriitikko André Bazin kysyi kuuluisasti: ”mitä on elokuva?” Iranilaisen ohjaaja Jafar Panahin elokuvissa taiteenfilosofisesta kysymyksestä tulee myös poliittinen. Vuonna 2010 Panahi tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankilaan ja häneltä kiellettiin sekä ulkomaille matkustaminen että elokuvien teko. Vaikka vankilatuomiota ei pantu täytäntöön, Panahi pysyi pitkään kotiarestissa, jossa hän ei saanut käsikirjoittaa tai ohjata elokuvia eikä antaa haastatteluja. Kiellosta huolimatta Panahi kuitenkin jatkoi elokuvien tekemistä; ne vain alkoivat muuttaa muotoaan. Kotiarestivuosien (2011–2022) teoksissa koetellaan toistuvasti sitä, mikä tekee jostakin audiovisuaalisesta aineistosta Panahin käsikirjoittaman ja ohjaaman elokuvan – siis sitä, mitä Panahilta kielletty ”elokuvien tekeminen” oikeastaan tarkoittaa. Ensimmäinen kotiarestivuosien elokuva This Is Not a Film (2011) vitsailee jo nimensä puolesta sillä, ettei se riko kieltoa, koska se ei ole elokuva. This Is Not a Film -teosta seurasivat Closed Curtain (2013) ja Taxi Teheran (2015). Toisin kuin This Is Not a Film ja Closed Curtain, jotka on kuvattu pääosin asuntojen sisällä, Taxi Teheran matkaa ulos Teheranin kaduille – kameran kuitenkin pysyen visusti auton sisällä.

Taxi Teheranissa Panahi esiintyy taksikuskina, jonka auton kojelaudalle sijoitettu kamera taltioi niin taksissa sattuvia inhimillisiä kohtaamisia kuin tuulilasista avautuvaa näkymää kaupunkitilaan. Panahin ympärillä tapahtuvat sattumukset saavat jotkut matkustajista arvuuttelemaan, onko Panahi tekemässä elokuvaa, sillä esimerkiksi joidenkin henkilöiden lausahdukset tuovat mieleen ohjaajakäsikirjoittajan aikaisempia elokuvia. Taxi Teheran onkin fiktiivisen ja dokumentaarisen elokuvan omaleimainen hybridi, jossa raja toden ja sepitteen välillä on jatkuvasti epäselvä.

Panahin kyytiin päätyy monenlaisia ihmisiä: kuolemantuomioista kinasteleva parivaljakko, nainen vakavasti loukkaantuneen miehensä kanssa, piraattivideokauppias, nuori elokuvaopiskelija, kaloja kuskaavat naiset ja Panahin sukulaistyttö, jonka koulutehtävänä on valmistaa ”levitettävissä” oleva elokuva, joka noudattaa Iranin kirjoittamattomia sääntöjä elokuvien tekemiselle. Kyytiin hyppää myös iranilainen ihmisoikeusasianajaja Nasrin Sotoudeh, jonka kanssa Panahi keskustelee Ghonchec Ghavamista, iranilaisesta oikeustieteen opiskelijasta, joka vangittiin vuonna 2014 sen jälkeen, kun tämä vaati naisillekin oikeutta osallistua urheilutapahtumiin Iranissa.

Monet elokuvan hahmoista tuntuvat heijastelevan Panahin vaikean tilanteen tunnelmia. Panahi itse alkaa näyttää ”levittämiskelvottomien” elokuvien ”piraattiohjaajalta” sekä tietysti henkilöltä, jota ihmisoikeusasianajaja voisi puolustaa. Erilaisten hahmojen ja uskottavuudeltaan vaihtelevien tilanteiden kirjo luo huokoisen kudoksen, jossa lavastettua on vaikea erottaa spontaanisti taltioidusta – ja elokuva saakin pohtimaan koko erottelun mielekkyyttä.

Auto on pitkään ollut keskeinen ja vertauskuvallisella merkityksellä varustettu miljöö islamilaisen vallankumouksen jälkeisen Iranin elokuvissa. Kodit ovat hankalia kuvauspaikkoja naisten huivipakon takia: kotona naiset saattavat ottaa huivinsa pois, mutta sitä ei saisi elokuvissa näyttää. Ulkona on siinä mielessä helpompaa, mutta elokuvatuotanto on Iranissa valvottua ja rajoitettua, minkä takia ulkona kuvaaminen tuottaa helposti ongelmia. Siksi monet iranilaiset elokuvat ovat päätyneet hyödyntämään autoja eräänlaisina julkisen tilan piilopaikkoina. Abbas Kiarostamin Ja elämä jatkuu -elokuvan (1992) ensimmäinen puolisko tapahtuu lähes täysin autossa, ja saman ohjaajan Ten (2002) koostuu pelkästään autokuskin ja tämän kanssamatkustajien keskusteluista ja kohtaamisista. Kiarostamin apulaisohjaajana uransa aloittaneen Panahin Taxi Teheran vaikuttaakin Ten-elokuvan varioinnilta. Ten-elokuvan tekijyys on asettunut kyseenalaiseksi, sillä elokuvassa esiintyvä autonkuljettaja Mania Akbari on syyttänyt Kiarostamia kuvamateriaalinsa anastamisesta. Myös Taxi Teheranin tekijyys on häilyvää, mutta erona on tietysti se, että Panahi itse asettaa teoksensa epämääräiselle alueelle: tavallaan koko elokuvan voisi nähdä auton kojelautakameran leikattuna videotallenteena, jota Panahi ei ole ”itse tehnyt” – mitä se sitten tarkoittaakaan.

Taxi Teheran sai ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla, joilla se voitti Kultaisen karhun. Panahin matkustuskiellon takia hän ei päässyt paikalle, mutta Taxi Teheranissakin esiintyvä Panahin sukulaistyttö Hana Saeidi nouti palkinnon ohjaajan puolesta. Vähän ennen festivaalia Panahi julkaisi lausunnon, jossa hän avasi elokuvien tekemistä kiellosta piittaamatta: ”Mikään ei voi estää minua tekemästä elokuvia, sillä äärimmäisiin nurkkiin ajettuna löydän yhteyden sisäisyyteeni, ja näissä yksityisissä tiloissa, kaikista rajoituksista huolimatta, välttämättömyydestä luoda tulee entistä enemmän tarve. Elokuvasta taiteena tulee pääasiallinen huolenaiheeni. Siksi minun on jatkettava elokuvien tekemistä missä hyvänsä olosuhteissa osoittaakseni kunnioitusta ja tunteakseni eläväni.”

Lähteitä: Vivarelli, Nick: “Iranian Auteur Jafar Panahi Issues Statement on Irrepressible Need to Direct Despite Moviemaking Ban” (Variety, 26.1.2015)

– Ilpo Hirvonen 7.5.2026