SISKOKSET (2015)
Umimachi diary/Systrarna 
Hillitty Siskokset jatkaa Kore-edan vaikuttavien perhedraamojen sarjaa. Kolme sisarusta asuu yhdessä Tokion liepeillä, mutta isän kuolema tuo jännitteitä perheharmoniaan: sisarukset joutuvat kohtaamaan uuden sisarpuolensa. Akimi Yoshidan mangaan perustuva elokuva esittelee myös kiehtovasti japanilaista tapakulttuuria.
***
Japanilainen Hirokazu Kore-eda jatkaa arvostettua perinnettä hillittyjen, mutta merkityksellisten draamojen parissa. Näyttönsä hän oli jo antanut edellisessä perhedraamassaan Isänsä poika. Nyt pojat ovat syrjässä, sillä Siskokset kertoo tarinan kolmesta sisaresta, jotka asuvat perimässään talossa Tokion liepeillä.
Kolme tytärtä hakevat keskenään henkistä suhdetta isäänsä, jonka hautajaisista avautuu draaman juonellinen ydin: isä on eronnut tytärten äidistä ja on asunut eri paikkakunnalla uuden vaimonsa kanssa. Hautajaisissa tytöt kohtaavat ensimmäistä kertaa heitä nuoremman, vasta teini-ikäisen siskopuolen, joka ei halua jäädä lesken luokse asumaan, ei vähiten siksi, että leski ei ole hänen äitinsä.
Nuoret naiset ovat nyt tilanteessa, jossa he voivat päättää täysin omasta elämästään. Päätös ottaa sisarpuoli asumaan yhdessä kolmikon kanssa on lopulta helppo, mutta se ei tarkoita samaa kuin kivuton tai ongelmaton. Koreeda kertoo kaikkien tyttöjen tarinoita rinnakkain, mutta tärkeimmäksi nousee lopulta vanhin ja sen myötä kuitenkin vastuullisin Yoshino.
Elokuvan juoneen kiinnittyvät asiat ovat olleet japanilaisessa yhteiskunnassa vähemmän keskusteltuja kuin esimerkiksi Suomessa, jossa uusperheiden joskus monimutkaiset koostumukset ovat olleet arkipäivää jo vuosikymmeniä. Eroavaisuudesta huolimatta asiaan liittyvät jännitteet ylittävät kulttuurierot ja ovat helposti ymmärrettävissä – ruokafaneille elokuva on ehdoton kokemus. Niin perijapanilainen kuin elokuva onkin, sen lempeällä otteella kerrottu sanoma koskettaa ja on täysin ymmärrettävä. Mutta on sentään yksi asia, johon suomalainen katsoja kiinnittää huomiota: se on japanilainen kohteliaisuus, kiitosten ja anteeksipyyntöjen vuolas maailma. Siitä voisi ottaa oppia.
– Jari Sedergren 2017