Iranin yhteiskunnan sorrettuja kuvannut Panahi tuomittiin kuuden vuoden vankeuteen ja 20 vuoden elokuvantekokieltoon. Vastalauseena kotiarestille Panahi loi pienessä kodissaan pienestä elokuvasta suuren manifestin. Mojtaba Mirtahmasbin kuvaamat päiväkirjamaiset hetket paljastavat elokuvan voiman sensuurin keskellä. Ironisesta ja intiimistä videokirjeestä kasvaa luovuuden, vapauden ja taiteen merkityksen julistus.

***

Iranin yhteiskunnan marginalisoituja sellaisissa elokuvissaan kuten The Circle (Dayereh, 2000) ja Naiset paitsiossa (Afsaid, 2006) kuvannut Jafar Panahi oli joutunut vastakkain kotimaansa viranomaisten kanssa jo useaan otteeseen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, mutta vuonna 2010 Panahi sai viimein ankaran rangaistuksen: hänet tuomittiin kuuden vuoden vankeuteen ja kahdenkymmenen vuoden elokuvantekokieltoon. Vangitsemisen syyksi ilmoitettiin ”propaganda islamilaista valtiota vastaan” sen jälkeen, kun Panahi oli ilmaissut tukensa uudelleen valitun presidentti Mahmoud Ahmadinejadin vastustajille. Lopulta tuomio de facto lieventyi kotiarestiksi ja matkustuskielloksi. Siksi Panahi on pystynyt yhä tekemään – joskin rajoitetuissa olosuhteissa – elokuvia Iranissa. Tuomiota seuranneet elokuvat poikkeavat kuitenkin suuresti Panahin aikaisemmista elokuvista. Vuosina 2011–2022 valmistuneet teokset toimivat tyypillisesti dokumentaarisen ja fiktiivisen elokuvan rajavyöhykkeellä, ne on kuvattu usein salassa vaatimattomalla kuvauskalustolla ja ne ovat tyypillisesti metaelokuvallisia ja poliittisia pohdiskeluja elokuvataiteesta. Ensimmäinen kotiarestivuosien elokuvista This Is Not a Film (2011) on niistä kaikista selvimmin dokumentaarinen elokuva. Lähes täysin Panahin Teheranin asunnossa kuvatun elokuvan on joskus väitetty päätyneen Cannesin elokuvajuhlille kakkuun piilotetulla muistitikulla, mutta legenda ei pidä paikkaansa. Kertomus kuitenkin kuvastaa hyvin elokuvan salakuvaamisen ja hiljaisen vastarinnan eetosta.

This Is Not a Film toimii omalaatuisena videopäiväkirjan ja essee-elokuvan välimuotona. Kuuden vuoden vankeuteen ja kahdenkymmenen vuoden elokuvantekokieltoon tuomittu Panahi on valittanut tuomiostaan ja odottaa kuumeisesti tietoa oikeuden päätöksestä asianajajaltaan, jonka kanssa hän keskustelee puhelimitse. Panahi ei saa tehdä elokuvia, kirjoittaa käsikirjoituksia, antaa haastatteluja tai poistua maasta, mutta hän ikään kuin kokeilee onneaan tällä videopäiväkirjamaisella teoksellaan. Samalla Panahin asunnon ulkopuolella paukkuvat iltaa kohti tihentyvät ilotulitteet, kun kaupunki juhlii persialaista uutta vuotta.

Oikeuden päätöksen odottaminen antaa suhteellisen rakenteettomalle elokuvalle eräänlaisen kehyksen, mutta varsinainen elokuva keskittyy lopulta muihin asioihin. Siinä seurataan yhtäältä Panahin tuiki tavallista aamupalan syöntiä, puhelinkeskusteluja ja oleilua kirjahyllyssä ja sohvalla veikeästi kiipeilevän lemmikki-iguaanin kanssa. Toisaalta siinä Panahi yrittää selittää ja esittää kuvaajalleen Mojtaba Mirtahmasbille viimeisintä käsikirjoitustaan, jonka elokuvatuotantoa valvova virallinen taho on hiljattain hylännyt. Panahin dokumentaarisen elokuvan varsinaista sisältöä oleellisempaa on siitä huokuva taiteellinen intohimo ja huoli: elokuvien tekemistä on jatkettava.

René Magritten surrealistiseen La trahison des images -maalaukseen (1929), jossa piipun alla komeilee teksti ”tämä ei ole piippu”, leikkisästi viittaavan This Is Not a Film -elokuvan nimi on tietysti eräänlainen vitsi siitä, ettei Panahi saisi tehdä elokuvia. Lopputeksteissä teosta kutsutaankin elokuvan sijaan Panahin ja Mirtahmasbin ”yritykseksi” (effort), ja yhdessä kohtauksessa puhelimeen saapunut viesti tähdentää, että Panahin poika oli sijoittanut asuntoon Panahia kuvanneen kameran eikä suinkaan Panahi itse, sillä tämähän ei saa ohjata. Toisaalta elokuvan nimi myös tuntuu vihjaavan siihen, että This Is Not a Film avautuu Panahin epäsuorana puolustuspuheena elokuvataiteelle. Panahin yritykset loihtia hänen hylätty käsikirjoituksensa eloon olohuoneen matolla kuin tyhjästä kasvavat ilmaukseksi italialaisesta neorealismista innoittuneen Panahin näkemykselle elokuvan perimmäisestä luonteesta: elokuva ei ole pelkkää käsikirjoituksen kuvitusta, vaan se syntyy viime kädessä osin sattumanvaraisesta vuorovaikutuksesta näyttelijöiden kehonkielen ja heitä ympäröivän maailman välillä. Tähän suuntaan myös This Is Not a Film kehittyy itsekin, kun se kurottaa vaatimattomien lähtökohtiensa ja puristavien rajojensa ulkopuolelle valloittavilla tilanteillaan ja tekemisen palosta hehkuvalla päähenkilöllään. Panahin asunnosta tulee metafora elokuvantekijän kaventuneelle liikkumatilalle, josta ei voida puhua yhtä äänekkäästi kuin asunnon ulkopuolella räiskyvät ilotulitteet paukkuvat, mutta yhtä kaikki elokuvan hillitty poliittisuus välittyy metaelokuvallisin keinoin.

Cannesin elokuvajuhlilla ensi-iltansa saanut This Is Not a Film sai erinomaisen kriittisen vastaanoton, ja se esitettiin Suomessakin Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalilla. New York Timesin elokuvakriitikko A. O. Scott valitsi teoksen vuoden parhaiden dokumenttielokuvien listalleen ja kuvaili sitä ”mestariteokseksi muodossa, jota ei vielä ole olemassa”. Scottin sanoin Panahin teos on ”teesi luovasta vastarinnasta tyrannian edessä ja tallenne älyllisestä vapaudesta poliittisen paineen alla”. Myös Varietyn Peter Debrugelle elokuva on ”rohkea väkivallaton mielenosoitus”, joka ”koettelee käsitystämme siitä, minkä muodon elokuva voi ottaa”.

Lähteitä: Debruge, Peter: ”This Is Not a Film” (Variety, 20.3.2011); Scott, A. O.: “A Video from Tehran: It’s Not What It Isn’t, but What It Is” (New York Times, 28.2.2012)

– Ilpo Hirvonen 29.4.2026