LUMIKKI JA SEITSEMÄN KÄÄPIÖTÄ (1937)

Ilkeä äitipuoli kysyy taikapeililtään: ”ken on maassa kaunehin”. Koska vastaus ei miellytä kuningatarta, Lumikki joutuu pakenemaan linnasta seitsemän uuden toverinsa hoteisiin. Lumoava teos on sekä ensimmäinen perinteinen käsin piirretty kokoillan elokuva että Disney-klassikoiden alkulaukaus.

***

Walt Disneyn ensimmäinen pitkä teos muutti elokuvan historiaa: ensi kertaa kokoillan animaatiosta tuli kaupallinen jättimenestys. Tuotanto kesti neljä vuotta, valmistukseen osallistui 750 taiteilijaa, ja uuteen keksintöön, multiplane-Technicolor-kameraan tarvittiin kaksi miljoonaa piirrosta. Haaste yksinkertaisen sadun venyttämisestä pitkän elokuvan mittaan kohdattiin studiolla ensi kertaa. Vastauksena tähän pidettiin huolta siitä, että tarinassa on kyllin monta mielenkiintoista hahmoa ja että draama ja komedia vuorottelevat tarinankerronnassa sopivassa määrin. Lähes jokainen avainkohtaus on toteutettu rinnakkaisleikkauksella, jossa seurataan samalla jotakin muuta toimintaa. Prinssi ja prinsessa sinänsä käyvät ikäviksi ilman kääpiöihin liittyvää huumoria. Disney huomasi myös, että operettimaiset roistot eivät riitä: siksi hän suuntautui kohti ehdottoman pahaa noitaa ja liitti mukaan suoranaisia kauhuelementtejä. Kun Lumikin suloisuus, kuningattaren ilkeys ja kääpiöiden humoristisuus oli määritelty, tarina pantiin kulkemaan lujalla sykkeellä: se ei tunnu hosuvalta eikä pitkitetyltä, vaan tempo on juuri oikea. Tämä joustavuus oli monivuotisen valmistelun tulosta, jonka aikana myös hienoja valmiiksi luonnosteltuja jaksoja leikattiin pois.

Musiikilla oli Lumikissa suurempi osuus kuin missään muussa Disneyn pitkässä elokuvassa Fantasiaa ja muita episodielokuvia lukuunottamatta. Laulut sävellettiin alun perin elimellisiksi osiksi tarinaa, mutta koko elokuvakin on tahdistettu musiikilliseen rytmiin Hassujen sinfonioiden tapaan. Visuaalinen hahmo oli suuri haaste: kullekin kääpiölle luotiin visuaalinen persoonallisuus. Uudella multiplane-kameralla saatiin aikaan hätkähdyttäviä syvyysvaikutelmia esimerkiksi Lumikin juostessa metsän halki. Värejä päätettiin käyttää hillitymmin kuin lyhyissä piirretyissä, ja yksityiskohtien realismiin käytettiin vaivaa. Harvoin on nähty vaikuttavampaa sadetta, harvoin on käytetty kiinnostavammin varjoja. On vaikea unohtaa metsästäjän puukon uhkaavaa kiiltoa tai peilikuvan joutumista savun peittoon. Ohjaus ja leikkaus on mestarillista esimerkiksi kuningattaren muodonmuutoskohtauksessa, joka perustuu suurelta osin lemmikkikorpin reaktioihin. Ennen kaikkea Lumikissa tehoaa sen emotionaalinen rikkaus. Siinä on todellista kauhua, syvää surua ja värikästä huumoria. Syvimmällä kulkee kuitenkin ilon ja onnen pohjavirtaus.

Lumikin jättiläismenestys sai liikkeelle kilpailijat: Max Fleischerin (Gulliverin matkat, 1939), Walter Lantzin (Aladdin and His Wonderful Lamp -projekti ei toteutunut) ja Warner Bros. -yhtiön (heidänkään hankkeensa ei toteutunut). Lumikin reseptiä on kuitenkin ollut vaikea toistaa, siksi ainutlaatuista on siinä huumorin, romantiikan, mielikuvituksen ja kauhun yhdistäminen hienoon musiikkiin ja huipputasoiseen piirrostaiteeseen. Walt Disneylle Lumikki ei ollut kuitenkaan kruunaava saavutus vaan vasta alkua.

– Leonard Maltinin mukaan (The Disney Films, 1973) AA 18.3.2001