LOGAN (2017)

James Mangoldin revisionistinen supersankarielokuva kertoo Wolverinen tarinan dystooppisena scifilänkkärinä. Poikkeuksellisesti aikuisille suunnatun Marvel-elokuvan henkilöhahmojen syvyys, isähahmon tematiikka ja motellin TV:ssä pyörivä Etäisten laaksojen mies vahvistavat parivaljakon symbioottista suhdetta.

Kuukauden double bill -elokuvaparissa Etäisten laaksojen mies (1953) salaperäinen asesankari Shane saapuu maatilalle ja ystävystyy perheen kanssa. Maanviljelijä kertoo kyläläisten aikeista häätää heidät. Shane empii puolustamisen ja lähtemisen välillä.

***

James Mangoldin (Cop Land, 1997; Walk the Line, 2005; Klo 15:10 lähtö Yumaan, 2007) Logan-elokuvassa väkivalta räjähtää kasvoille kuin pommi. Se ei ole kaunista katseltavaa: raajoja lähtee, päitä irtoaa. Haulikolla räjäytetään kasvot. Sitä rataa. Paikoittain elokuva lähenee splatteria. Tässä mielessä sille ei löydy heti vertailukohtia muista Marvelin supersankarielokuvista, vaan se hakee innoitusta ehkä joistain Christopher Nolanin Batmaneista. On se ainakin monella tapaa vakavasti otettavampi kuin aiemmat Wolverine-elokuvat X-Men Origins: Wolverine (2009) ja Wolverine (2013). Sitä ei olla, toisin kuin monia muita supersankarielokuvia, tehty pelkästään lapsien mieltymyksiä silmällä pitäen.

Logan-elokuva sijoittuu vuoteen 2029. Entisen Wolverinen, oikealta nimeltään James Howletin eli Loganin (Hugh Jackman) ryhmä-X-ystävät ynnä muut mutantit ovat kuolleet. Jossain Meksikossa pitkälti maanpäällistä helvettiä muistuttavassa laitoksessa yksityinen asejätti geenimanipuloi pikkulapsista supersotilaita, uutta mutanttirotua. Jotain omituista tehtävää suorittava kyborgikäden omaava, punaisiin aurinkolaseihin piiloutuva Pierce (Boyd Holbrook) tulee ärsyttävästi haistelemaan Loganin elämään.

Reilusti yli satavuotias, mutta ehkä noin kuusikymppiseltä vaikuttava Logan alkaa oireilla vanhuus-nimisestä todellisuudesta: jatkuva ryyppääminen vaikuttaa, keho ei ole enää entisellään, haavat vaativat yhä enemmän aikaa parantuakseen. Masentava elämä ei tuo paljon lohtua synkkänä siintävään tulevaisuuteen, joka elää vailla toivoa, vailla iloa.

Logan ajaa limusiinia. Hän joutuu sietämään entistä vastenmielisempiä asiakkaita: yksi biletyttö vilauttaa sentään hänelle tissejä, mikä kirvoittaa pienen hymynkareen vanhan, arvokkaan miehen huulille. Paljon muuta onnea ei elämästä löydy. Työllään Logan elättää pitkälle dementoitunutta Charles Xavieria eli Professori X:ää (Patrick Stewart), telepaattia, muinoin erästä maailman vahvinta mutanttia, jonka aivot luokiteltiin joskus joukkotuhoaseeksi.

Logan pitää Xavieria huumattuna lääkkeillä, jotta kohtauksilta vältyttäisiin. Sillä jos Xavier saa kohtauksen, kaikki ovat vaarassa. Vanha f-sanaa säästelemättä viljelevä Xavier, joka vaikuttaa olevan psykoosissa, on virkistävä, joskin aika hämmentävä ilmestys: hän näyttää kieltä ja kiukuttelee kuin lapsi. Patrick Stewart eli Star Trekin Jean-Luc Picard tuntuu nauttivan jokaisesta hetkestä. Siksi toisinaan synkistelevä elokuva muuttuu jopa lähes huvittavaksi perhe-road-tripiksi (lukuun ottamatta sitä, että sivuhenkilöitä lahdataan kuin sadonkorjuun uhrijuhlan teuraskarjaa).

Niitä haavoja, joita ei paljaalla silmällä näe, jotka sijaitsevat piilossa jossain sielu-nimisessä kompleksissa, on vaikeampi korjata: jokin selvästi jäytää Logania, hänen pitää ryypätä, hän ei pysty nukkumaan ja hän murjottaa alituiseen. Mikä olisi avuksi? Ehkä apua ei ole. Jonkun kyllä pitäisi ilmaantua heti ja pelastaa heidät. Ketään, joka pelastaisi, ei kuitenkaan ole odotettavissa.

Logan ottaa ohjat itselleen ja tekee sen, mitä miehen pitää tehdä. Elokuva saa heti vertailukohtia, ei mistään aiemmasta supersankarifilmistä, vaan jostain John Fordin elokuvista, joissa yksinäinen mies vaeltaa lohduttoman maailman halki ja uhraa itsensä pelastaakseen toiset. Monta kertaa viitataan George Stevensin klassikkoon Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953).

Kaikissa tapauksissa elämä laskee alaspäin kuin vesi loivaa rinnettä. Loganin vanhuudenpäivinä jäljelle ovat jääneet kivut, katkeruus, masennus ja vääjäämättömästi lähestyvä elämän loppu. Tietoisuus siitä ei tunnu ahdistavan, pikemminkin se hyväksytään, otetaan vastaan: siitä, että kaikki loppuu aikanaan, sopii jopa olla onnellinen ja kiitollinen. Sellaiset yksityiskohdat, kuin että Logan tarvitsee lukulaseja ja joutuu painamaan adamantiumkyntensä takaisin kätensä sisään, syventävät hahmoa ja tekevät hänestä yhä sympaattisemman.

Logan-elokuva nähtiin suorana kommenttina Donald Trumpin aikakaudesta: ”Muuria Meksikon ja USA:n rajalla ei Loganissa sentään ole”, kirjoittaa Helsingin Sanomien Mikko-Pekka Heikkinen. ”Mutta sen verran ikäväksi tulevaisuuden USA on elokuvassa maalattu, että Meksikosta pohjoiseen suuntaavat lapsipakolaiset eivät enää edes haaveile asettuvansa Yhdysvaltoihin. He jatkavat vaellustaan Kanadaan.”

Taneli Topelius on kirjoittanut, että ”Logan on myös koko kymmenosaisen X-Men-sarjan paras elokuva.” Topelius: ”Tien päälle kohti turvapaikkaa lähtevän joukon sisäisiä välejä kuvatessa Logan on kuin pilkallinen versio Little Miss Sunshinesta (2006). Suhteessa muihin elokuva on kylmempi: jos vieraita autetaan, syynä on henkilökohtainen tunneside, ei yleinen velvollisuudentunto.”

Film-O-Holicin Janne Rosenqvist puolestaan huomioi, että ”James Mangoldin ohjaama Logan lunastaa sen, mitä trailerit antoivat odottaa. Epätasaista uraa takonut ohjaaja-kirjoittaja on saanut vapauden tehdä brutaalin ja tyylitietoisen amok-juoksun, jonka tylyn graafinen ja sarjakuvamainen väkivalta vie vision juuri sinne minne pitääkin…”

–  Joonas Nykänen 14.8. 2022