MOUCHETTE – RAISKATTU (1967)

Nuoren maalaistyttö Mouchetten isä on poissa ja äiti kuolemansairas. Mouchette (loistava Nadine Nortier) kestää vastoinkäymiset stoalaisella tyyneydellä ja löytää rauhaa läheisestä metsästä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän kohtaa salametsästäjä Arsènen. Bressonin ällistyttävän tasokkaan tuotannon johtotähtiä, täynnä tunteita ja tragediaa.

***

Robert Bresson on taiteilija ja omatunto, joka taipumatta on kulkenut omaa tietään ranskalaisessa elokuvassa, syrjässä sekä sovinnaisesta viihde-elokuvasta että ajankohtaisista muotivirtauksista. Jotkut pitävät hänen kerrontaansa hitaana ja liian spartalaisena. Mutta tämä on lähinnä näköharha, joka johtuu Bressonin vapaudesta kaikista yleisöä kosiskelevista tehokeinoista. Hänen todellisuutensa on mittava ja rikas.

Erityisesti tämä koskee Mouchettea, joka on Bressonin suorimmin vangitseva elokuva. Se on lämmin, suoraan ja vahvasti kerrottu tarina 14-vuotiaasta tytöstä, jota maailma kohtelee niin kaltoin ettei hän enää näe elämää elämisen arvoiseksi. Mouchette elää pienessä ranskalaisessa maalaiskylässä. Hänen kohtalonsa ainekset ovat helposti tunnistettavissa. Edellisessä elokuvassaan Bresson kertoi aasi Balthazarin elämäntarinan, joka pala palalta paljasti ihmisten julmuuden ja säälimättömyyden. Mouchette on Balthazarin sukulaissielu.

Maailma hänen ympärillään on kuin kovuuden ja ylenkatseen muuri. Hänen perheensä on köyhä ja isä alkoholisoitunut, ja tytön päivät kuluvat koulussa ja auttaessa kuolemansairasta, perheen koossa pitänyttä äitiä. Kotona, kylässä ja koulussa Mouchetteen suhtaudutaan tunteettomasti, julmasti. Opettajatar pakottaa hänet laulamaan. Häntä lyödään ja hän lyö takaisin. Kerran hän pääsee tivoliin ja leikkiauton töytäisyt antavat hänelle kerrankin aiheen hymyillä.

Mouchette on kuvaus pahuudesta. Elokuva pohjautuu Georges Bernanosin romaaniin, saman kirjailijan jonka Maalaispapin päiväkirjasta Bresson teki kerran suurenmoisen elokuvan. Pahuus Mouchetten elämässä esiintyy hyvin konkreettisena ja samalla kuitenkin anonyymina – piirre joka on helppo johtaa Bressonin ja Bernanosin katolisesta vakaumuksesta. Vaikka pahuutta on kaikkialla ja meidän sisässämme, on se jotenkin nimettävä, jotta muutosta voidaan toivoa.

Mutta Mouchetten maailmankuva tuntuu epämukavan tutulta, seurauksiltaan kauhistuttavalta ilman että se vaikuttaa teologiselta mustamaalaukselta. Bresson kertoo miltei sanattomin kuvin, jotka on pelkistetty äärimmilleen kaikesta turhasta. Mouchetten äiti kuolee samana yönä, jolloin tyttö itse koulumatkallaan joutuu metsässä epileptisen erakon ja salametsästäjän Arsènen väkisinmakaamaksi. Mutta mikään ei ole yksiselitteistä tässä kuvassa siitä miten ihminen vahingoittaa ja kiusaa toista. Arsène on saman lajin ihminen kuin Mouchette. Hän on poikkiteloin yhteiskunnan edustajien kanssa, kostaa, vihaa ja lyö. Ja Arsènen kanssa Mouchette saattaa puhjeta pakottomaan lauluun.

Ja samalla tavoin kuin Arsène asettelee ansojaan ja loukkujaan, karaistuu ja kovettuu myös tyttö maailmaa vastaan. Kun joku osoittaa häntä kohtaan ystävällisyyttä, ei hän osaa ottaa sitä vastaan. Mouchetten haavat ovat päässeet niin syviksi, että lääkitystä ei ole. Epäilemättä tämä on pessimismiä, hyvin lohduton näkemys. Mutta Bresson on liian suuri taiteilija, jotta elokuva olisi supistettava pelkästään täksi filosofiaksi. Hän ei heitä totuuksia katsojan silmille. Hän kertoo hellästi, puhtaasti ja vakuuttavan tarkasti havainnoiden maailmasta joka on omamme.

– Mauritz Edström (1968)