VIOLENT COP (1989)

Sono otoko kyobo ni tsuki
Ohjaaja
Takeshi Kitano
Henkilöt
Beat Takeshi, Maiko Kawakami, Makoto Ashikawa
Maa
Japani
Tekstitys
suom. tekstit
Kesto
103 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Esikoisohjaus osoitti koomikkona tunnetun Beat Takeshin ytimekkääksi kertojaksi, jonka nihilismissä on sydäntä. Aggressiivisiin purkauksiin taipuvainen poliisietsivä ei anna periksi huumegangstereille eikä koneiston korruptiolle. Erik Satien aavemainen Gnossienne 1 -teema sopii yksinäisen suden tarinaan kuin nyrkki silmään. ”Vertaukset Bressonin tyyliin eivät ole tuulesta temmattuja”, Harri Römpötti (Katso) totesi viiden tähden arviossaan.

***

Violent Cop oli Takeshi ”Beat” Kitanon ensimmäinen elokuva. Stand-up komiikasta ensin televisioon siirtynyt esiintyjä on myös kirjailija, näyttelijä ja urheiluselostaja. Violent Cop -elokuvalla viihteen monialaosaaja teki uuden hämmentävän aluevaltauksen, joka on tähän mennessä tuottanut 13 elokuvaa. Päätyminen ohjaajaksi oli kuitenkin sattuma. Ohjaajaksi oli alun perin kiinnitetty Kinji Fukasaku ja Kitanon piti ainoastaan näytellä sen pääroolissa etsivä Azumaa. Fukasakun jätettyä projektin aikatauluongelmien vuoksi pestiä tarjottiin Kitanolle.

Väkivaltainen japanilainen gangsterigenre – yakuza – eli kulta-aikaansa 1960-luvulla. Kitanon ohjauksessa lajityyppi on saanut modernin ja kyynisemmän tulkinnan. Violent Copissa näkökulma on vielä lainvartijoiden puolella, mutta myöhemmissä ohjauksissaan Kitano on sijoittanut henkilönsä usein järjestäytyneen rikollisuuden piiriin. 3-4x jugatsu (Boiling Point, 1990), Sonatine (1993) ja Brother (2000) osoittavat ettei Kitano ole niinkään genreohjaaja vaan tekijä, joka käyttää gangsterihahmoja elämää ja kuolemaa käsittelevien eksitentiaalisten pohdintojensa välineinä. Tämä on nähtävissä jo Violent Copissa, jonka Azuma-poliisin toimintatavat ja moraali ei juurikaan eroa gangstereista. Azuma on vähäpuheinen ja kovaotteinen etsivä, joka ei kaihda väkivaltaa tapauksia selvittäessään. Poliisilaitoksella Azuman otteisiin on totuttu ja hänet päästetään tavanomaisella nuhtelulla. Ainoa henkilö poliisien ja rikollisten maailman ulkopuolella on hänen sisarensa Akari, jonka mielenterveys- ja huumeongelmat tekevät hänestä helpon hyväksikäytön kohteen. Violent Cop -elokuvassa sisar on vielä nähtävissä päähenkilön käytöstä selittävänä ja motivoivana tekijänä. Myöhemmissä Kitanon yakuza-elokuvissa tämän kaltaiset selitysmallit pyyhkiytyvät pois. Kitanon pelkistetyn tyylin peruselementit ovat läsnä jo esikoisohjauksessa: minimaalinen dialogi, räjähtävä hyvin fyysisen väkivallan esittäminen, vähäeleinen näytteleminen sekä viisto komedian taju. Kitano suosii liikkumatonta kameraa (jota Violent Copissa korostavat ajoittaiset kohdetta sivusta seuraavat raideajot) ja frontaaliotosta. Tyylillistä minimalismia painottaa myös taustamusiikin puuttuminen. Ainoastaan Erik Satie -tulkinta kuullaan muutamassa kohtauksessa. Meri ja taivas ovat tärkeitä elementtejä Kitanon elokuvissa. Jo Violent Copissa on merkittäviä kohtauksia, joissa itsensä ja ympäröivän maailman kanssa taistelevat henkilöt hakevat hengähdystaukoa ja toivon kipinää meren ääreltä. Niiden tarjoama pelastuksen elementti heijastuu Kitanon myöhempien elokuvien värimaailmaan, joissa sininen väri nousee verenpunaisen rinnalle.

Vaikka Violent Copin väkivalta on erityisesti rikollisten ja poliisien maailmaan liittyvä ilmiö, Kitano vihjaa taipumuksen sadismiin ja väkivaltaan olevan sisäsyntyistä. Elokuvan alussa sillalla olevat koulupojat kivittävät alla kulkevaa proomua. Heitä vastaan kävelee töihin saapuva Azuma. Kohtaus muistuttaa Peckinpahin Hurjan joukon (Wild Bunch, 1969) alkua, jossa kaupungin laitamilla olevat pikkulapset leikkivät sadistisesti eläimillä sytyttäen palamaan skorpioneja ja muurahaisia. Samaan aikaan rosvot ratsastavat ohi ryöväämään kaupunkia. Violent Copin (ja Hana-Bi – tulikukkia -elokuvan (1997)) moraaliltaan epäilyttävää lainvartijaa on usein verrattu myös Clint Eastwoodin Likainen Harry -elokuvan (Dirty Harry, Don Siegel 1971) ankaraan poliisiin.

– Pasi Nyyssönen 28.9.2007