YELLA (2007)

Nina Hoss on Petzoldille samaa, mitä Marlene Dietrich Josef von Sternbergille. Hoss loistaa upeassa ja palkitussa roolissa Yella Fichterinä, joka eroaa väkivaltaisesta miehestään ja lähtee pakomatkalle. Viihdyttävän juonilinjan ohella trillerinomainen elokuva piikittelee saksalaista kapitalistista yhteiskuntaa.

***

Jos jotakin Christian Petzoldin Yella on älykäs ja vaativaakin katsojaa kiinnostava elokuva, joka on osoitus uuden saksalaisen elokuvaohjaajasukupolven tavasta kertoa tarinoita monimutkaisesta, monikerroksesta, intensiivisestä ja väkivaltaisesta maailmasta. Pelkästään sen, siis modernin maailman, näyttäminen ei riitä. Tiiviin esittämisen taidon omaava Petzold tekee kaiken alle puolentoista tunnin, tosin katseluaikaa voi hyvinkin pidentää se, että tämän elokuvan haluaa (ja voi) nähdä useamman kerran. Yella on Petzoldin Menneisyys-trilogian viimeinen osa.

Yella Fichte (erinomaisesti näyttelevä, roolistaan Hopeisen Karhun Berliinin elokuvajuhlilla napannut Nina Hoss) on kotoisin entisen Itä-Saksan teollisuuskaupungista Wittenbergistä, mutta nyt hän on hakeutumassa yhdistyneen Saksan läntiseen osaan – tämä erottelu idän ja lännen välillä ei hevin katoa saksalaisesta tai miksei myös eurooppalaisesta mielestä.  Uuden elämän kynnyksellä Yella hyväksyy kyydin entiseltä aviomieheltään Beniltä, joka ohjaakin auton Elbeä ylittäessä jokeen. Katsojat eivät saa tietää jatkotarinan yksityiskohdista: onko Yella elossa, kuollut vai uneksiiko hän tulevasta elämästään Hannoverissa, jossa hän tutustuu pääomasijoittaja Philippiin ja löytää itsensä yrittäjähenkisenä ja myyntitaitoisena bisneshain assistenttina.

Uusi ympäristö on kaikkea muuta kuin Wittenberg. Chris Darke on osuvasti lainannut tämän uuden maailman kuvaamiseen ranskalaisantropologi Marc Augén terminologiaa: kyse on supermodernin ”ei-paikoista”, tiedättehän lasin, teräksen, saksalaisten moottoriteiden (myös siltojen ja risteysten) ja hotellien tilojen maailmasta. Elokuva vieraileekin konkreettisena esimerkkinä Hannoverin Expo 2000 -näyttelyssä. Mutta olipa maailma kuinka supermoderni hyvänsä, vanhat sielut jatkavat eloaan, menneestä ei pääse hevin irti, mennyt ei suostu kuolemaan.

Petzoldin oivaltava materialistinen ja yhtä aikaa metafyysinen valaistus maailmaan saa vahvaa tukea kuvaaja Hans Frommilta – työskentely tapahtuu varsin kliinisessä valossa – ja varsin aavemaisesta äänisuunnittelusta, jonka tekijöitä ei krediiteissä mainita.

Katsojakysymykset liikkunevat Yellan eri ulottuvuuksissa. Onko Yella poliittinen kummituselokuva? Onko se allegoria Saksan jälleenyhdistymisestä? Onko se nuoren idästä kotoisin olevan naisen unelmointia lännestä?

Epävirallisesti Yella on uudelleenfilmatisointi Herk Harveyn vuonna 1962 ilmestyneestä amerikkalaiselokuvasta Carnival of Souls.

– Jari Sedergren 2020 sai tällä kertaa inspiraatiota Chris Darken arvostelusta (Filmcomment.com, May-June 2008)