THE KILLER (1989)

John Woon elokuvissa ongelmia ratkotaan keskustelun sijaan luotisateella. Eläkkeelle pyrkivä palkkatappaja Jeff haluaa parantaa tapansa haavoitettuaan yökerholaulajaa, mutta liipasinsormi joutuu tekemään vielä yhden keikan ennen vapautusta. Huumoria ja ällistyttäviä kohtauksia sisältävä toimintapläjäys on täydellinen ensikosketus Tarantinoonkin vaikuttaneeseen Hong Kong -estetiikkaan.

***

”Oikean ritarin pitäisi tulla ja mennä kuin syksyn lehti. Hän ei etsi mainetta. Hänelle on yhdentekevää, mitä hänestä ajatellaan. Vain hänen toiminnallaan on merkitystä.” –John Woo

Brutaalilla mutta koskettavalla gangsteridraamalla A Better Tomorrow (Yingxiong bense, 1986) Hongkongissa suosioon ampaisseiden John Woon ja näyttelijä Chow Yun-Fatin kolmas yhteistyö The Killer oli kansainvälinen läpimurto, jonka ansiosta molemmat saattoivat siirtyä Kaukoidästä Hollywoodiin. The Killerissä Chow Yun-Fat on yksinäinen ammattitappaja Jeff, joka tekee uhkarohkean iskun mafian omistamaan yökerhoon ja aiheuttaa vahingossa näkövamman laulaja Jennielle. Jeff päättää korvata vaurion ja tekee ”viimeisen keikan” voidakseen järjestää Jennielle kalliin silmäleikkauksen. Samalla hän tulee rikkoneeksi alamaailman sääntöjä ja joutuu toisten tappajien tulilinjalle. Jeffin jäljillä on myös omapäinen tarkastaja Li (Danny Lee), joka huomaa vastapelurissaan merkillistä ihailtavuutta. Lopulta Li hylkää rivipoliisin roolinsa ja menee Jeffin puolelle taistelussa häikäilemätöntä gangsteripomoa vastaan.

Muinaisen Kiinan ritarien vastuukäsityksiä, modernia kuvakieltä, hallittua action-tekniikkaa ja väkeviä emootioita yhdistävä The Killer vie huippuunsa monia Woon elokuvissa pitkään asti kypsyneitä asetelmia. Uhrautuvan Jeffin perustyyppi esiintyi kung fu –seikkailussa Chivalry’s Last Hurrah (Ho hap, 1978) ja The Hand of Death (Siu lam moon, 1975), jossa Chang Chungin esittämä miekkamies kantaa syyllisyyttä vahingoitettuaan majatalokahakassa sivullista naista. Jeffin muita edeltäjiä ovat Jean-Pierre Melvillen Ajojahdin (Le Samourai, 1967) sekä yakuza-elokuvan Narazumono (1964) päähenkilöt. Woo on maininnut saaneensa vaikutteita myös mm. Michael Mannin Thomas Harris –filmatisoinnista Manhunter (1986), jossa sarjamurhaajaa jäljittävä FBI-agentti pystyy rikospaikalla eläytymään tapahtuneeseen rikollisen näkökulmasta, samalla tavoin kuin Jeffin asuntoa tutkiva etsivä Li.

The Killerin ja Jean-Pierre Melvillen tuotannon olennainen ero on siinä, että Woo ei ilmaise sankarien surullista romanttisuutta hillityn lakonisesti vaan  räjäyttää sen valkokankaalle kuumaverisesti, melodramaattisesti ja provosoivasti – hämmentävällä kiihkeydellä, joka poikkeaa sekä realistisen elokuvan traditiosta sekä action-viihteen kaavoista. Woon romantiikka ei merkitse rakkauskeskeisyyttä vaan varhaisen eurooppalaisen romantiikan arvoja: individualismia, tunnetta, taiteen hyväksyttyjen normien rikkomista, subjektiivisuutta ja vapaamuotoisuutta.

Elämyksellisistä ja näyttävistä taistelukohtauksistaan huolimatta The Killer ei ole ”väkivaltaviihdettä” vaan moraaliltaan jyrkästi väkivallan vastainen elokuva. Jeff yrittää korvata väkivaltaisten tekojensa seuraukset väkivallalla, mutta epäonnistuu ja tuottaa vain lisää tuskallisia menetyksiä tovereilleen, rakkailleen ja itselleen. Väkivalta, edes osumatarkkuudeltaan täydellinen täsmällinen väkivalta, ei pitemmän päälle pysy hallinnassa vaan karkaa käsistä ja tekee aiheuttajastaan kirotun. Pahin syyllinen The Killerin tragediaan ei kuitenkaan ole Jeff, vaan arvokompromissiin houkutteleva nykyaika, jossa tinkimättömät ja yksinäiset vastuunkantajat ovat yksinäisempiä kuin koskaan.

-Kenneth E. Hallin (John Woo: The Films, 1999) mukaan Lauri Lehtinen 11.6.2003