OF TIME AND THE CITY (2008)

Ohjaaja
Terence Davies
Maa
Iso-Britannia
Kesto
74 min
Teemat
Kopiotieto
DCP
Lisätieto
dokumenttielokuva
Ikäraja

Ainoan pitkän dokumenttielokuvansa avulla Terence Davies tutkii ydinteemaansa aikaa. Vaikka kyseessä on perinteisen kaupunkidokumentin sijaan subjektiivinen elokuvaessee, Davies onnistuu piirtämään valaisevan muotokuvan lapsuutensa kaupungista Liverpoolista. Elämänmenon ja yhteiskunnan ulkopuolisena Davies etsi paikkaansa ja identiteettiään kotikaupungistaan, joka kenties on olemassa ainoastaan hänen muistoissaan.

***

Brittiläinen Terence Davies (1945-2023) tunnetaan pitkälti osittain omaelämäkerrallisista ja lapsuudesta ammentavista teoksistaan. Tällaisia töitä uralla ovat Lyhytelokuvatrilogia (1976-1983), Rakkaat muistot (1988) sekä Päivä painuu mailleen (1992). Itseä tutkiskeleva ote jatkui dokumentissa ja essee-elokuvassa Of Time and the City (2008), jossa laajempi yhteiskuntakritiikki kohdistui Daviesin synnyinseutua, Liverpoolia kohtaan. Daviesin ainutlaatuinen kaupunkitutkielma oli paluu kahdeksan vuoden ja merkittävän ohjauksen Sydän vieraassa talossa (2000) jälkeen elokuvallisen ilmaisun lähteille. Of Time and the City alkaa unenomaisen haaveilun tilana kertojana taustalla Davies itse. Muistot lomittuvat yhteen arkistomateriaalin kanssa ja kuvissa nähdään muun muassa liverpoolilaista työväenluokkaa sekä kuullaan T.S. Eliotin säkeitä. Kokonaisuus on sydämellinen, ekstaattisen hurmioitunut ohjaansa oma tutkimusmatka Liverpooliin, jossa Davies eli 1950-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan.

Of Time and the City on myös voimakkaan tunteenomainen ja sentimentaalinen, välillä luonteeltaan vihainen, kuitenkin useimmiten hulvattoman riemastuttava. Kaupunkia kuvaava ohjaus voi siis antaa katsojalleen suunnatonta iloa. Vahvuuksia ovat sen suloisuus, epämuodikas vakavuus sekä sanattoman ilmaisun ja viattomuuden yhdistelmä. Lopputulos hämmästyttää ylevyydellään. Of Time and the City on paluu uran alkupuoliskon omaelämäkerralliselle inspiraation alueelle. Davies jopa kykenee luomaan uutta perspektiiviä kolmiyhteydelleen luokka, seksuaalisuus ja katolisuus. Elokuva voi merkitä myös uutta vaihetta ohjaajan uralla, sillä hän tuntuu löytäneen rauhan itsensä ja menneisyytensä kanssa. Kuitenkin tässä prosessissa hän asettaa itsensä kipeällä tavalla paljaaksi yleisönsä edessä.

Muodoltaan Daviesin kerronta on tarpeeksi yksinkertaista ja kestoltaan suhteellisen lyhyttä rajoittuen 72 minuuttiin. Of Time and the City koostuu video- ja filmimateriaalista dokumenttia ja kollaasia eilispäivän ja uudemman ajan Liverpoolin elämänmenosta. Davies on valinnut mukaan omia lapsuuden suosikkejaan. Daviesin kertojanääni on rikas ja tummanpuhuva. Näin Davies tekee itsestään kaupunki Liverpoolin ohella yhtä merkittävän päähenkilön. Kyseessä ei ole ainoastaan kerronta, vaan tarkoin toteutettu esitys, performanssi, joka antaa elokuvalle äänen ja rakenteen. Kertojana Davies tekee osuutensa yhtä voimakkaasti kuin Michael Hordern Barry Lyndonissa (1975) tai Paul Scofield Londonissa (1994).

Elokuva keskittyy osin Daviesin nuoruuteen, ihastumiseen koulutoveriin, oman ateistisen aatteen löytämiseen sekä elokuvan maailmaan hullaantumiseen ennen kuin ottaa kohteekseen Liverpoolin ja Englannin, Korean sodan ja Kuningatar Elisabethin hääjuhlallisuudet vuonna 1947. Davies tuo esille myös vähemmän hohdokasta Britanniaa. The Beatlesin läpimurto ja tuleminen huomioidaan. Tämä kulttuurillinen maanjäristys tapahtui kuitenkin juuri samanaikaisesti kuin Davies vaikuttui syvästi Brucknerin musiikista. Omalta osaltaan ja jopa koomisesti Daviesin hahmotus kotikaupungistaan tuo mieleen Derek Jarmanin ohjauksen The Last of England (1987). Kuitenkin Of Time and the City on vankemmalla pohjalla elokuvan ollessa ennemminkin persoonallinen kuin yleisluontoinen. Daviesin luomus voidaan nähdä elokuvallisena vastineena Philip Larkinin runoudelle. Elokuvan osuudet, jotka keskittyvät katujen kuvauksiin tai päivämatkoihin New Brightoniin yhdistyvät tarkkoihin havaintoihin, joita voi löytää Larkinin töistä kuten Show Saturday tai To the Sea.

Daviesia nuorempi polvi katsojista ei tajua varmaankaan monia viittauksia, mainintoja, vitsejä sekä vihjauksia. Ohjaaja vaikertaa lähestyvää kuolemaa, mutta sen sijaan elokuva protestoi tätä vastaan. ”The golden moments pass, and leave no trace”, hän hyrisee ja lainaa Tšehovia. Kuten elokuva taiteenlajina yleensäkin, Of Time and the City antaa ymmärtää toisin. Voi olla, kuten kirjailija Philip Roth tai jopa Proust, Davies näkee oman nuoruutensa rikkaana kudelmana, jota hän on edes tuskin tutkiskellut loppuun. Jopa tällainen luova löytöretki luo uusia, ennalta uneksimattomia raa’an materiaalin varastoja. Mikä ihana elokuva ja dokumentti Of Time and the City onkaan ja tervetullut paluu yhdeltä Britannian hienoimmalta elokuvantekijältä.

–  Peter Bradshawn (The Guardian), Ryan Gilbeyn (Sight & Sound) ja muiden lähteiden mukaan Joona Hautaniemi 11.4.2024