MURIEL (1963)

Muriel on elokuvien Viime vuonna Marienbadissa ja Hiroshima, rakastettuni ohella osa Alain Resnais’n teossarjaa, jossa kerronta rikkoo aikarakennetta, etsii ja sekoittaa erilaisia tajunnan tasoja ja näkökulmia. Vaikka ensivaikutelma saattaa hämmentää, soljuu kerronta eteenpäin lähes hypnoottisella vetovoimalla.

***

Resnais on sanonut, että Viime vuonna Marienbadissa tapahtuu elokuvan henkilöiden mielessä, Murielissa ihmiset nähdään ulkoa. heidän ajatuksiinsa ja mielteisiinsä ei päästä käsiksi. He näyttävät itsensä vain tekojensa välityksellä. Claude Ollier on esittänyt antoisan vertailumahdollisuuden: Muriel on Marienbadin uusi painos, laajennettu jatko-osa, Marienbad tungettuna historiaan. Murielissa vieraus, painajaiset ja kauhu ovat realistisia, selvästi paikallistuvia. Miljöö on Boulogne-au-mer, jossa jälleenrakentaminen pistää silmään: yksi uusista kerrostaloista odottaa jyrkänteellä luhistumista. Maailmanpoliittisia tapahtumia hallitsee Algerian sota.

Muriel on keskiluokan kuvaus: nelissäkymmenissä oleva leski Hélène, häntä tapaamaan tullut nuoruudenrakastettu Alphonse, tämän veljentyttärekseen Françoise, rakastajatar itse asiassa, Hélènen miehen poika Bernard, joka juuri on kotiutunut Algeriasta. Elokuva kehittyy kuin jännityskertomus, tulee uusia henkilöitä, saadaan tietoa entisten menneisyydestä, valheita paljastuu, useampia juonia siis kulkee rinnan eikä pääasia niinkään ole jonkin asian ratkaiseminen, vaan itse purkaminen. Hermostuneisuus, raukkamaisuus, pikkuharmit ja aina kuvaan kuuluva valheellisuus on hahmotettu nopeasti, täsmällisesti ja tunteilematta. Rangaksi kaluttuna Murielin kertomus ei juuri eroa naistenlehtien jatkokertomuksista, pirstottuna ja uusiin yhteyksiin sijoitettuna syntyy aineksista varsinainen inhimillinen komedia, parhaita pikkuporvarin onnen, hädän, ikävän ja keskinkertaisuuden kuvauksia mitä elokuvasta tunnen.

Kuten Resnaisin aikaisemmissa töissä Hiroshima rakastettuni ja Yö ja usva (joka Murielin lailla on Jean Cayrolin loistavasti kirjoittama) on menneisyys jännittävästi mukana. Mieltä jää ahdistamaan esimerkiksi Hélènen ja Alphonsen sentimentaalisuutta ja falskiutta uhoava valmius, kun he alkavat uudelleen rakentaa 20 vuoden takaista romanssiaan. Bernard puhuu Hélènelle Murielista kuin tyttöystävästään. Itse asiassa tämä on algerialaistyttö, jonka Bernard ystävänsä kanssa kidutti kuoliaaksi: avainkysymys on kauniisti valittu elokuvan nimeksi, joku ”Murielia etsimässä” olisi ollut paitsi mahtipontinen myös epätarkka ja rajoittava. Marienbadissa sopi kokonaisuutta hyvin edustavana yksityiskohtana pitää tulitikkupeliä, systeemiä systeemissä. Murielissa on vastaavanlainen hienosti kokoava jakso, Bernardin Algeriassa kuvaama suttuinen 8 mm:n filmi, täynnä tyypillisiä turistikuvia, korostuksia eksoottisissa näkökohdissa, sotilaiden miehisissä peleissä. Kuviin ei sisälly mitään niistä tapahtumista jotka Algeriasta pitäisi muistaa. Taustalla kuulemme Bernardin tunnustuksen, jossa hän tapailee kertomusta tytöstä, jonka nimi ehkä oli Muriel. Vähän myöhemmin Bernard ampuu nuorukaisen joka oli mukana kiduttamassa tyttöä.

Kun Resnaisin elokuvassa näkee Boulognen postikorttien vilisevän ohi, henkilöiden puhuvan tapahtumista ja paikoista jotka itse olemme nähneet (usein myös päinvastoin: näemme myöhemmin paikan, josta olemme jo saaneet suullisen todistuksen), esittävän käsityksiään yhteisistä poliittisista kriiseistä, välittyy voimakas tuntu tapahtumisesta, nykyhetken muuttumisesta menneisyydeksi ja sen sisällön käymisestä muistoiksi, joiden luotettavuus on vahvasti kiistanalainen. Muriel on, käyttääkseni eräiden ranskalaisten kriitikoiden määritystä, kollektiivinen tragedia yksilöiden kautta nähtynä.

– Peter von Bagh (Parnasso 3/1966)